Helenan avioliitto

kirjoitti: Tyttären poika Arvi Viitala

Nuoren naisen tavoitteisiin usein kuuluu myöskin avioliitto. Oliko pappilan työpaikka näköalapaikka? vai oliko muutoin tullut vastaan nuorukainen joka voisi olla elämän kumppani. Ihminen jonka kanssa uskalsi ryhtyä katsomaan tulevaisuutta yhteisenä. Kysymyksen herättävä pohdiskeluni syy lienee siinä että ylkämieheksi hakeutuva Jaakko Autio sittemmin Isoisämme, ei käsityksemme mukaan ollut kovinkaan kirkollinen, hengellisyyteen hakeutuva luonne varsinkaan. Mikä ohjasi Jaakon perehtymisen pappilan piiriin niinkin pitkällisin seuraamuksin. Kärsämäen kirkon alttarille nuori pari Helena ja Jaakko kuitenkin astuivat 28 päivänä elokuuta 1904. Avioliittoon vihkimisen suoritti pastori J Lescelius kolmas näistä aikaisemmin mainituista armovuotten saarnaajista. Helena oli pappilassa oljessaan nähnyt monia avioliittoon vihkimisiä joista kokemuksensa mukaisesti oman tilaisuutensa halusi toteuttaa kirkossa.

Kuvaus nuoresta aviomiehestä: Jaakko oli Aution talon poika Saviselin kylästä (Autio myös talon nimi) Kärsämäelle 1880 luvulla perustetun kansakoulun ensimmäisiä oppilaita. Hän oli vastikään palannut Amerikasta talorahoja tienaamasta. Vanhemman veljensä Heikin kanssa olivat edistyksen miehiä. Ajoivat polkupyörillä mikä silloisessa ympäristössä oli vielä varsin harvinaista. Aution pojat Heikki ja Jaakko olivat ottaneet kotitilan hallinnan vastuulleen vararikkouhkan takia mikä myöskin antaa vastauksen poikien asiointiin pappilassa. Keisarillinen hallitus tukemalla maan asuttamista antoi lainaa velkojen hoitoon, niin veljestenkin kohdalla. Vuotuiset lainanhoitomatkat ja ns. papin maksut saattoivat veljekset pappilaan siinä lienee ainakin oletettu syy puolison ja puolisoiden löytymiseen. Heikiltä kuoli ensimmäinen vaimo muutamaa vuotta myöhemmin ja hänkin sai pappilasta emäntäpiian vaimokseen.

Paikkakuntalaisilla olleen käsityksen mukaan seurakunnan kautta saatu rahallinen tuki oli Rovastilta saatua koska lähes neljä vuosikymmentä kärsämäkeä johtanut rovasti Frosterus hoiti samalla kunnankin asioita tosin pitäjän isäntientoivomukseen perustuen. Ei ole tarkkaa tietoa kuinka kauan Helenan työpappilassa jatkui mutta oletamme loppuneen kekriin 1904.

Helena Sofian muistelut: Tyttären poika Arvi Viitala

Sisäpiikana pappilassa

Vuosisadan vaihteen 1890—1910 muuttoliikkeen aikana Kärsämäelle siirtyi uusia asukkaita enimmin Etelä-Pohjanmaalta. Talouden vaikeuksiin joutuneet tilalliset luopuivat taloistaan antaen tilaa uusille yrittäjille. Etelä-Pohjanmaan väkirikkaista perheistä löytyi halukkaita ostajia vapautuville tiloille. Aikaisemmin tulleet viestivät tuttavilleen uusista kohteista ja näin muuttoliike jatkui.

Helena Sofia Ahonen muutti vanhempiensa mukana Kärsämäelle 1899. Perheen asuinpaikaksi oli hankittu Ketolan talo Ritomäen kylältä. Isä Samuel Ahonen oli tuolloin 56 vuoden ja Äiti Maija Liisa vuotta nuorempi, perheeseen kuului kaksi poikaa Samuel 14 v ja Salomon 12 v. Kärsämäen seurakunnassa oli kirkkoherran vaali jolloin valituksi tuli Otto Alfret Tenlen Uusi kirkkoherra perheineen muutti tänne Pielaveden seurakunnasta jossa oli kirkko-herrana toiminut. Tehtävän Kärsämäen kirkkoherrana Tenlen aloitti vapunpäivänä 1899. Perheeseen kuului vaimo ja kuusi lasta joista yksi oli tytär.

Kuinka olla Helena hakeutui ja pääsi pappilan sisäpiiaksi niin kuin silloinen nimitys kuului. Pappilat olivat eliittipaikkoja työkohteina tuolloin, Helena oli kykenevä hoitamaan jo silloin vaativiakin tehtäviä. Nuorekas kirkkohera perhe 47 v. isäntä ja seurakuntalaisten suosion saavuttanut lyhyessä ajassa lempeällä suhtautumisellaan, ei niissä oloissa parempaa työtä voinut löytyä. Suuressa perheessä kasvanut Helena oli älykäs valistunut luonne ja työ tuossa ympäristössä oli hänelle tosi ammattikoulua mistä seurasi näyttöjä myöhemmässä elämässä ja oman perheen hoitajana.

Kirkkoherramme Tenleenin elämänkaari kesti vain lyhyen ajan kun hän kuoli huhtikuun lopulla 1902. Tavan mukaan hänen perheelle kuului ns. armovuodet jona aikana tehtäviä hoiti vuorollaan kolme eri pastoria: Pekka Leskinen, Viktor Emil Lagus ja Jooseppi Lescelius. Armovuosien aikana tuskin piian tehtävät helpottuivat, pikemminkin voimme ajatella lisääntyneen. Helenalla oli kyky mukautua tehtävien mukaan. Aikansa nuorena naisena hänellä oli taitoa kokemusta tahtoa hyvinkin ammatillisen koulutuksen vastineeksi verrattuna sata vuotta myöhempään aikaan.

Kesällä -40 Kuoppalassa 2.

Kesä kului nopeasti. En muista ajatelleeni paljokaan kotiin Merijärvelle jääneitä. Tekemistä oli paljon perehtyessäni kylän elämään. Kavereitani olivat lähinnä Jaakon lisäksi Kyllösen Paavo ja joskus Törmälän Mattikin kävi. Heimo-eno opetti yhden sunnuntaipäivän minulle polkupyörällä ajamista. Heimollahan oli silloin jo oma perhe. Anni-puoliso ja pieni tytär Eila. Tehtäviini kuului usein aamuisin ajaa karja Rauhalan taakse niin sanotulle "väliän päälle". Siellähän ei ollut omaa metsää. Muiden kyläläisen ja saviselkästen. Metsälaiduntaminen rajoista piittamatta oli silloin yleinen tapa. Lehmänvientimatkoilla aina joskus poikkesin Haapassaarelle. Siellä oli jo radio. Muista kuunnelleeni aamun hartaita säveliä ja mieleeni jäi Matti Lehtisen laulamana "Rakkahin Jeesus". Laulun olen osannut siitä alkaen ja tarkistin, että tosiaan on mahdollista, että Lehtinen on silloin jo esiintynyt radiossa. Elokuun alkupäivinä olimme leikkaamassa ohraa Myllylän luona. Myllylähän oli silloin Luomajoen kansakoulu. Kaksi juhlapukuista naista ja suunnilleen ikäiseni tyttö ajoivat polkupyörilla koulun pihaan. Vähän kuin sipisten minulle kerrottiin, että ne ovat opettaja Ikeri Juvani, hänen sisarensa Rauha . Myöhemmin selvisi, että tyttö oli opettajan veljen tytär Anneli. Elokuun kymmenes päivä alkoi sitten aivan virallisesti minun koulutieni Luomajoen ala-kansakoulussa. Jaakko oli silloin jo suorittanut yhden alakoululuokan. Juholan Paavo, vaikka oli nuorempi, tuli minun kanssani samalle luokalle. En muista mitään oppimisvaikeuksia, en liioin opiskelun helppouttakaan. Tasaista seiskaa oli numerot. Pääpaino kai oli siinä, että oltiin joukossa. Alakoulua kävin vielä seuraavana kesänä ja syksyllä minut siirrettiin kesken alakoulun yläkouluun, jotta pääsin aloittamaan yhdessä ikäisteni kanssa. Yläkoulua jatkui sitten tasaista, varsin välinpitämätöntä vauhtia neljä luokkaa ja sitten vielä kahtena talvena jatkokursseilla.

Oli puintiaika. Puimakone oli Kuoppalassa. Suuri osa kylän miehistä oli paikalla, tehtäviä riitti kaikille. Tärkein oli moottorinkäyttäjä Pasi Mämmi. Sitten oli syöttäjä ja jyvien säkittäjä. Minun tehtäväni oli silloin olla olkisuovan polkijana. Se oli varmaan halpa-arvoisin tehtävä, mutta hauskin. Paljon hauksempi kuin mihin seuraavaksi pääsin, nimittäin ruumenen ottajaksi. Puimatyöt olivat vielä käynnissä syyskuisena iltana, kun Kuoppalan pihaan ajoi kuorma-auto täydessä lastissa. Siinä oli meidän perheemme. Vaari ja äiti olivat katsoneet viisaimmaksi, että perheemme muutta Merijärveltä äidin kotiseudulle. Hyvin ymärtää tilanteen, kun muistaa, että meitä oli seitsemän lasta, vanhin vasta kymmenvuotiasja. Koti Merijärvellä vasta piirustuksina ja suurin osa pelloista kesken muokattuina kuokoksina. Minä olin jo kahden kesän aikana niin mukautunut paikalliseen elämään ja murteeseenkin, etten herättänyt suurempaa huomiota, mutta kun veljemme tulivat, kyllä murrekin herätti huomiota. Vilho tuli kohta kaverikseni olkisuovan päälle ja alkoi kova kilpailu, kumpi uskaltaa hypätä suovan päältä alla olevaan olkikasaan. Vilho sanoi: Minä se ole sellainen "Pile", että minä kyllä paukahutan. Sana jäi Kyllösen Oton korviin ja siitä veli sai lisänimen pitkiksi ajoiksi. Aluksi koko perheemme majoittui Kuoppalaan, mutta nopeasti kunnostettiin tilat Kankaalle, jonka vaari oli vähän aikaisemmin ostanut omakseen Rauma-Raahe- metsäyhtiöltä, jolla ei silloisen lainsäädännön mukaan ollut oikeutta pitää nimissään maatalouskiinteistöjä. Tästä alkoi perheemme elämä Sydänmaankylässä.

Kesällä -40 Kuoppalassa 1.

Maanantai aamuna 1.7.1940 valmistauduttiin Kuoppalassa heinätöihin. Kesän heinätyöt silloin aloitettiin luonnonniityiltä, joita oli Koivikonnevalla. Luonnonniityt oli nimetty useisiin työaloihin, joiden nimiä en tässä ryhdy muistelemaan. Hilma-täti, Yrjö ja Arvi varmaan muistavat ne paremmin. Luonnonniityille mentiin eväiden kanssa. Siellä joku ryhmän jäsenistä keitti nuotiolla puuron ja muut eväät otettiin kontista ja piimä leilistä. ( Kyllä Kuoppalassa leili oli, mutta muistelen että "päälärillä" juomat niitylle niitylle vietiin.) Luonnonnityillä ei hevosia tarvittu. Heinä niitettiin viikatteella. Kuivattiin luokoina ja tarvittaessa tehtiin pieniä kirrejä tai suurempia lappoita. Kuivat heinät kannettiin takkavitsalla suovaan. Oli siellä muutama latokin, mutta pääasiassa luonnoniityn heinät säilytettiin suovissa, joista ne talvella haettiin karjalatoon. Kun luonnoniityiltä oli heinä korjattu, siirryttiin kylvetyille nurmikoille. Niitä oli sekä kotiaukealla, että Koivikonnevalla. Niitto tapahtui kahden hevosen niittokoneella. Koneen nimi taisi olla Teerinki. Lisäksi oli jo käytössä hevosvetoinen haravakone. Kuivat heinät ajettiin pellolla oleviin hirsilatoihin lavetilla. Se oli höylätyistä laudoista tehty lava, johon saatiin varsin vähällä vaivalla suuria kuormia ja kuormat purettiin ladon eteen nykäisemällä lavetin perässä oleva tappi pois, jolloin heinät jäivät ladon eteen ja lavetilla mentiin hakemaan uutta kuormaa. Joku miehistä ja joku poika jäivät sullomaan heiniä latoon.

Maanataina -aamuna 1.7. Heimo-enon ja minun uneni jäivät varsin lyhyiksi, sillä lähdöstä ei voinut jäädä. Tosin minun osani oli lähteä vaarin kanssa tarkistamaan lammashaan aitaa. Kiersimme koko aitauksen, joka alkoi Myllylän takaa ja jatkui tienvartta Onnelan pellon reunaan ja vielä joelle saakka. Sitten vielä viljelysten reunaa takaisin. Korjattavaa ei juuri löytynyt ja vaarilla oli kova kiire. Minulla oli täysi työ pysyä mukana. Metsässä oli rapakoita ja varvukkokin oli märkää. Isän muistotilaisuuteen hankitut uudet matalat kenkäni menivät heti tällä reissulla lähes käyttökelvottomiksi.

Eino jälleen Kuoppalaan

Syksyllä -39 jatkoin opiskeluani kiertokoulussa. Sitä pidettiin Yppärilän Vilhon talossa yhdessä kamarissa. Opettajan nimi oli Olka Tanskala. Meitä oppilaita oli puolentusinaa. Nimeltä en muista kuin Sanni Jukkolan. Hän oli ikäiseni. Muut oli vanhempia. Koulusta palatessa seurattiin ja ihmeteltiin poikkeuksellisen runsasta lentokoneiden liikkumista taivaalla hyvin korkealla. Lentokoneet herättivät ihmisissä levottomuutta ja puhuttiin, että mitähän tämä tietää. Isä kulki päivittäin uudisraivauksellamme Pökkylällä. Arvi kulki jo kansakoulussa ja niin minun tehtäväkseni jäi viedä isälle päivittäin kahvia ja voileipiä. Monesti jäin koko loppupäiväksi työmaalle ja tulin kotiin vasta isän mukana. Matkaa raivaukselle oli varmaan runsas kilometri. Näistä muistoista mielessä vielä kaksi tapausta. Kerran rakensin mättäistä majan itselleni ja jäin sinne makaamaan. Nukahdin ja heräsin siihen kun isä herätteli, että eiköhän me lähdetä jo kotiin. Kerran tuli maatalousneuvoja meille kotiin ja kyseli tietä isän työmaalle. Hän tuli sitä tarkastamaan. Minut lähetettiin oppaaksi. Kun sitten v.-58 tulin itse maatalousneuvojaksi Keski-Pohjanmaalle. Tämä silloin jo eläkeikää lähentelevä maatalousneuvoja Vilho Hemmilä oli läheinen työtoverini. Vielä tästä isäni raivauksesta yksi muisto. Silloin samana syksynä pidettiin raivauksellamme "kuokkakinkerit". Niin sanottiin. Kysymyksessä oli talkoot. Kylän miehet tulivat joukolla auttamaan isääni. Naapurin täti, Amerikan leski, Naimi, oli kahvia keittämässä ja minä hänellä juoksupoikana. Vieläkin yksi muisto syksyltä. Isämmehän oli innokas metsämies. Sinä syksynä hän kerran otti minut mukaansa metsälle. Ampumista en muista, mutta ansasta saimme koppelon. Silloin täytin myös seitsemän vuotta ja olin lähes vuoden vanhempi, kuin serkkuni Annikki, mistä olin niin ylpeä, että meille tuli siitä lähes riita. Tämä jännityksen täysi syksy kului talvea kohti. Kylän miehet lähtivät sotaan. Muistan päivän, kun näin Matti-sedän kävelevän lakki silmillä papan tupaan. Kohta sinne meni myös isämme. En tiennyt mistä on kysymys. Pappammehan oli maallikkosaarnaaja, joten voi arvailla. Pian myös Matti-setä lähti rintamalle. Isän lähtö tuli itsenäisyyspäivänä aamulla hyvin aikaisin. Miellikuvani mukaan meistä lapsista ei ei ollut lisäkseni hereillä muita. Se lähtö jäi mieleeni. Pian oli joulu. Pienimmille lapsille tuli isältä omat joulukortit. Joulun edellä isä oli mukana Pelkosenniemen kohtalokkaassa taistelussa, jossa vihollisen eteneminen Ouluun katkaistiin. Kirjeitä rintamalta tuli ja mielessä on kirje, jossa isä kertoi olleensa junassa kun heidät siirrettiin pohjoisesta Viipurinlahdelle, mihin oli muodostunut voimakas vihollisen keskitys. Oulaisten kohdalla hän oli niin kovin lähellä kotia, mutta ei päässyt käymään.
Maaliskuun puolivälissä aloimme seurata, kuinka miehiä alkoi palata rintamalta. Odotimme isää kunnes pappamme toi viestiä, että isämme on kaatunut 10.3. Vilajoella. Nuorin veljemme Pentti syntyi 14. huhtikuuta. Kesäkuussa oli isämme muistotilaisuus. Juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna Heimo-eno oli vieraanamme. Oli tullut polkupyörällä tuon jo mainitun 116 kilometrin matkan. Vierailun aikana syntyi suunnitelma, että minä voisin päästä enon pyörän päällä mummulaan. Heimo alkoi kiireesti rakentamaan laudasta pyöräntangolle istuinta minua varten. Sunnuntaiana puoleltapäivin istuin oli valmis ja minut matkatavarani, mitä nyt tähän kuljetukseen sopi, valmiina. Niin matka alkoi. Oulaisissa poikettiin Oulaisten Parantolaan, missä Heikki-eno oli hoidossa. Hän oli sairastunut keuhkotautiin. Viivyimme hänen luonaan jonkin aikaa ja käveleskelimme ja istuimmekin sairaalan puistossa. Sitten jakoimme matkaa. Jo ennen Haapaveden kirkonkylää istuimeni alkoi pettää. Kävelimmekin vähän matkaa ja sitten poikkesimme yhteen taloon, josta saimme vasaran ja nauloja, joilla Heimo korjasi istuintani.
Ohitimme Haapaveden kirkonkylän, varmaan Kytökylänkin ja olimme metsätaipaleella kun alkoi takaamme kuulua auton ääni. Sen aikaisten autojen ääni kuului paljon kauempaa, kuin nyt ja kulkivat hitaammin. Jäimme odottelemaan ja pääsimme kyytiin. Se oli lija-auto, jolla kärsämäkiset nuoret olivat palaamassa Haapavedeltä iltamista. Auto oli tupaten täynnä ihmisiä. Joku luovutti paikkansa Heimolle ja joku täti oli niin avulias, että sieppasi minut syliinsä, mutta minä hätäännyin siitä kovin ja palasin Heimon syliin. Kun Kärsämäeltä jakoimme matkaa, niin Heimo kertoi, että olisithan sinä voinut olla sen tädin sylissä. Hänellä on iselläänkin sinun ikäisesi poika. Aamun sarastaessa saavuimme Kuoppalaan. Sen yön unet jäivät varsin lyhyeksi. Maanatai aamuna alkoi heinänteko, johon tietenkin kaikki lähtivät mukaan.

Siirtolaisiksi Amerikkaan ja Kanadaan

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa oli muuttoliike Suomesta Pohjois-Amerikkaan vilkasta. Monien kuvitelmissa ja haaveissa Amerikka oli vapaan maan perikuva, jossa saattoi rikastua nopeasti. Suomesta lähti vuosina 1865-1930 noin 320 000 siirtolaista Yhdysvaltoihin ja 80 000 Kanadaan. Siirtolaisuus loppui 1930-luvulle tultaessa, jolloin Pohjois-Amerikka ei enää pula-ajan vuoksi ottanut vastaan uusia tulokkaita.

Monet Yhdysvaltoihin ja Kanadaan lähtijät olivat kotoisin Pohjanmaalta. Suuri lähtijäryhmä olivat talojen pojat ja tyttäret, joille ei riittänyt toimeentuloa omalta kotitilalla.

Hangosta tuli Amerikan siirtolaisten lähtökaupunki 1880-luvulla, jolloin kaupungista oli aloitettu säännöllinen talviliikenne Ruotsiin. Tukholmasta siirtolaiset jatkoivat Göteborgiin, sieltä Hulliin ja junalla Liverpooliin, mistä noustiin Atlantin laivaan.

Siirtolaismiehistä 40% sijoittui kaivostöihin ja kolmannes metsätöihin tai teollisuuteen. Suurin osa naisista työskenteli talousapulaisina. (Tiedot artikkelista Marketta Wall: Hangon kautta lännen maille)

Suomalaiset siirtolaiset ovat pitäneet uudessa kotimaassaan yhtä keskenään. Jos joku oli hätätilanteessa, häntä pyrittiin auttamaan. Yhteydet säilytettiin myös kotimaahan.

Helena Sofiaa ja hänen perhettään Amerikkaan muutto kosketti monin tavoin. Helenan vuonna 1871 syntynyt sisar Hilma lähti Etelä-Pohjanmaalta Amerikkaan 1900-luvun alussa miehensä Matti Birling Tammelan kanssa. Heidän vanhin poikansa Yrjö syntyi Amerikassa. Tammelan suvulla on käsitys, että Hilma ja Matti olisivat mielellään jääneet Amerikkaan. Kun Helena Sofia ja Jaakko eivät halunneet tulla Ketolaan Helena Sofian vanhempien luokse, Tammeloiden piti tulla Amerikasta Ketolan tilaa ja samalla Hilman vanhempia hoitamaan.

Myös Helena Sofian toinen sisko, 1878 syntynyt Maija Liisa, joka oli mennyt naimisiin Juho Jaakko Joupin kanssa, muutti miehineen Amerikkaan samoihin aikoihin kuin Hilma-sisarensa. Maija-Liisa ja Juho Jaakko Joupin myöhempiä vaiheita emme vielä ole saaneet selville. Jalasjärven kirkkoherranvirastosta saadun tiedon mukaan molemmat olisivat kuolleet 3.6.1969.

Helenan aviomies Jaakkokin kävi poikamiehenä ollessaan Amerikassa. Hän tuli takaisin muutaman vuoden kuluttua sen verran rikastuneena, että pystyi ostamaan ensin yhdessä Heikki-veljensä kanssa isältään Aution talon ja myöhemmin osan Kyllösen talosta Sydänmaassa. Myös Jaakon Heikki- ja Mikko-veljet tekivät Amerikan reissun.

Sydänmaasta oli monia Amerikkaan lähtijöitä. Hilman aviomiehen Kustin perheestä Lehtikankaasta lähtivät vanhin poika, vuonna 1886 syntynyt Juho (Janne) sekä seuraavaksi vanhimmat Leunu (Leonard) ja Vilma. Heistä vain Janne kävi Suomessa myöhemmin, vuonna 1907. Hilma muistelee, että Janne olisi ehkä halunnut jäädä Suomeen. Saviselässä käytiinkin ostamistarkoituksessa katsomassa Jylhän taloa. Kuitenkan Lehtikankaan vaari ei uskaltanut taloa ostaa, ja niinpä Janne palasi takaisin Amerikkaan eikä sieltä enää Suomeen tullut.

Kuoppalan naapurista Välilästä Amerikkaan lähtivät sisarukset Reeta ja Frans Telinkangas. He pitivät yhteyttä kotiinsa ja lähettelivät paketteja. Hilman parhaalla nuoruudenaikaisella ystävällä Vienolla oli hienoja vaatteita, jotka Reeta-täti oli Amerikasta lähettänyt. Vienollakin oli suurena haaveena päästä joskus käymään Amerikassa.

Kuoppalan lähimpään naapuriin Kankaalle muuttaneesta Honkalan perheestä olivat jo aikaisemmin lähteneet Kanadaan vanhimmat tyttäret Liisi ja Mari. Hilma lähti Kanadaan perheen jo asuessa Kankaalla. Liisi miehineen tuli käymään Suomessa luultavasti 1920- ja 1930- lukujen taitteessa. Heillä oli tuomisia koko kotiperheelleen. Hieno suuri pöytäkello on vieläkin tallella Vappu ja Veikko Mäellä. Koko Sydänmaankylälle suuri ihmetyksen ja huvin aihe oli gramofoni. Kyläläiset kokoontuivat tätä ihmettä kuuntelemaan ja katselemaan. Liisi miehineen istui pirtissä pöydän päässä gramofonia pyörittämässä, ja kuulijat istuivat ympäri pirttiä. Levyillä olleista lauluista Hilma ja Yrjö muistavat ainakin seuraavat: Suutarin tyttären pihalla, Oi Emma Emma, Villiruusu ja Aallokko aallokko kutsuu. Gramofoni jäi vieraiden lähdettyä etupäässä Iidalle, joka soitteli levyjä kamarissaan. Musiikki kiinnosti kovasti myös silloisia naapureiden pikkupoikia, alle kymmenvuotiaita Kuoppalan Yrjöä ja Kyllösen Juhania. Niinpä he istuivatkin usein Iidan kamarin ikkunan alla lauluja salaa kuuntelemassa. Kyllähän sanat ja sävelet poikien päähän tarttuivat. Yrjöllä varsinkin oli hyvä lauluääni ja hän tykkäsi lauleskellä. Sattuipa kerran, että Yrjöltä pääsi kotona Kuoppalassa vahingoissa ilmoille Oi Emma Emma. Sen jälkeen hän syöksyi kovalla vauhdilla ulos. Helena-äitihän ei sallinut moisia lauluja sisällä laulettavan. Makeat naurut Yrjön esitys kuitenkin sillä kertaa kaikissa kuulijoissa aiheutti.

Einon kotiin paluu syksyllä -38

Oli elokuun loppua kun mummu lähti viemään minua kotiin Merijärvelle. Vaari saatteli meidät hevosella kirkolle. Matka Saviselin kautta kirkolle on 27 km. Tähän ensimäiseenkin matkan osuuteen meni yli kolme tunti. Kärsämäeltä Oulaisiin mentiin Rissasen linja-autolla. Oulaisissa jouduttiin odottamaan Pyhäjoelle lähtevää Härön linja-autoa useita tunteja. Siinä päästiin noin yhdentoista km:n matka Ojalanperälle, mistä sitten viimeinen 5 kilometriä käveltiin Päätaloon. Päätalo oli meidän isoisämme eli papan talon nimi. Minä en ainakaan tullut tietämään, että meidän kodillamme olisi ollut omaa nimeä. Sanottiin vain, joko Helmillä tai Akselilla, riippuen siitä, kuka puhui. Lähimmät naapurimme Päätalossa oli toinen Päätalo, jota kutsuttiin Toisteksi tai tarkemmin Vertti-toisteksi. Lisäksi oli pieni mökki, jossa asui vanha pariskunta Ruupe ja hänen vaimonsa. Sitä taloa sanottiin Ruupen mummuksi.

Päätalossa olimme sitten ehkä joskus viiden maissa. Vaikka matkaan oli mennyt suurinpiirtein kellon ympärys, olimme kuitenkin hyvissä voimissa ja kotiutuminen alkoi reippaasti. Ei jäänyt minkäänlaista muistikuvaa, kuinka kauan mummu viipyi vieraanamme. Sellain muisto jäi, että katselin vanhemman veljen Arvin olkapään yli hänen lukiessa läksyjään ja en kai malttanut tehdä sitä ihan hiljaa, niin Anni-sisareni alkoi ihmettelemään, että osaako Eino lukea. Ilmeisesti mummun kirjoitusharjoitukset ja muutamat päivät Luomajoen koulussa olivat jotakin antaneet.

Merijärvellä, tai tarkemmin Pahkasalon perällä minulla ei ollut mahdollisuutta vielä päästä kouluun, kun koulumatka olisi ollut viisi kilometriä, mutta sain tilaisuuden opiskella seurakunnan järjestämässä kiertokoulussa.

Einon kevät ja kesä -38 Kuoppalassa

Kevät toi uutta elämää kyläkuvaankin. Vieraspaikkaikkaiset ajomiehet lähtivät kun oli vielä sen verran lunta, että talviajoneuvoilla saattoi kulkea. Kyläläisetkin siirtyivat omiin töihinsä, hankkimaan polttopuita, ajamaan karjanlantaa pattereihin pellolle ja tekemään kaikkea, mikä hyvänä tienestitalvena oli jäänyt tekemättä. Hakkuumiehillä saattoi vielä jatkua pinotavaran tekoa ja parkkuuta. Odoteltiin myös jäiden lähtöä ja uiton alkamista. Uiton odotteleminen ja muutaman viikon uittoaika toi kylään myös uusia kortteerilaisia.



Päiväsydännä saattoi Kuoppalassa olla hiljaista. Kaikki muut olivat omissa töissään, vain me mummun kanssa sisällä. Mummu muistutti, että äidille pitää kirjoittaa. Se olikin vaikea tehtävä.Kirjoittaminen oli silloin vielä paljon vaikeampaa kuin nyt. Mummu auttoi. Sanoi mitä nyt kirjoitat. Vielä auttoi muistuttamaan mistä kirjaimista sellainen sana syntyy. Ilmeisesti osa kirjeestä jäi kokonaan mummun tehtäväksi. Olin päässyt useita kertoja Heikin mukana kouluun ja sieltä olin varmasti saanut mummun opetuksen lisäksi jonkinlaista apua lukemiseen ja kirjoittamiseen. Koulussa tutustuin myös opettajaan ja kerroin sitten mummulle, mitä Tyyne oli minulle puhunut. Mummu puolestaan varoitteli: Et sinä saa puhua Tyynestä, vaan sano häntä opettajaksi. Koululla oli myös opettajan sisar Anni, joka tuli tutukseni. Kun seuraavan kerran kesällä -40 tulin Kuoppalaan, oli Anni Heimo-enon vaimo ja asui Kuoppalassa.



Kevättulvien alettua alkoi myös uitto. Odotettiin, että pahin tulva meni ohi. Korpiniitty oli laajasti veden peitossa ja sillan korvastakin vesi meni tien yli. Kun puita alkoi tulla ylävirralta piti sillan luona olla vonkamies, joka ohjasi puita sillan alite, ettei pääse syntymään suma. Tämä "vonkamies tuli myös hyvin tutukseni. änen nimensä oli Aukusti Pellikka, kotoisin jostakin Etelä-Suomesta. Hänellä oli eväänä mm vesirinkeleitä. Ne hän oli ripustanut narussa koivun oksalle ja antoi niitä myös minun syödä. Varmaan mummu tunsi ja luotti Aukustiin, kun salli minun olla pitkiä aikoja hänen kaverinaan.



Heinätekoajalta on mielessä tapahtuma kun päivällä tultiin puoliselle (lounaalle )päätettiin sillan alapuolella olevassa Kylän lammessa uittaa hikiset hevoset. Uinnin jälkeen Heimo nosti minut Kirkkaan selkään. Kirkas oli nuori, tummanrautia, oikein hyvätapainen ja luotettava ruuna. Nyt kuitenkin Kirkas hyppäsi täydelle laukalle ja mina ilman suitsia harjasta pidellen selässä. Kaikki hyvin kotiportille, mutta sitten äkkikäännös ja minä lensin alas. Heimo ja muut heinäväki tuli juoksun kanssa perässä, mutta ei minulle ollut käynyt kuinkaan.



Toinenkin vaaratilanne sattui vähän myöhemmin, heinä aikaa vielä silloinkin. Heinäväki oli jossakin joentakana Korpiniityssä. Me Heikin kanssa olimme kotona ja meidän piti viedä heinäväelle päiväkahvit. Kuljimme suoraan joen yli pitkospuita Vesimyllyn koskelta. Oli jonkinlainen kesätulva ja minä horjahdin portaalta alas koskeen. Heikki oli jo toisella puolen jokea. Menin virran mukana ehkä kymmenkunta metriä ja takerruin kosken alla olevaan pylväsmäiseen kiveen. Heikki hyppäsi perään ja hinasi minut siitä maihin. Märissä vaatteissa me sitten toimitettiin kahvit perille. Jälkipuheet eivät jääneet mieleen.

Kesällä oli Kyllösessä seurat.Sinne menimme yhdessä mummun kanssa. Paljon ei siitäkään jäänyt mieleen, vain matkat ja puhujan nimi: Aaltonen. Olen ottanut myöhemmin selvää, että oli tosiaan nuori pappi, Aaltonen, joka juuri ennen talvisotaa oli mennyt Amerikan suomalaisten papiksi ja jäi sinne.

Heikki, silloin 14-vuotias koulupoika oli kiltti ja mallikelpoinen nuorimies. Hän oli ahkera ja käsistään hyvin taitava. Jo kouluvuosinaan hän rakensi viulun Kusti-sedän viulua mallinaan pitäen. Kesällä hän oli maatalouskerhossa ja muistan, että kerhoneuvoja kävi hänen palstaansa tarkastamassa. Myös Impi-täti osallistui vihannesten viljelyyn ja kasvatti orvokin taimia. Myöhemmin jatkosodan aikana muistan vieneeni Impin kasvattamia taimia Saviselin koulun opettavalle, rouva Sutelalle.

Vaarilla oli tuvan päässä liki aarin laajuinen kessumaa, jossa kasvoi, jos oikein muistan, Havannaa ja Ammerforssia vajaan metrin korkuiseksi suurilehtisiksi kasveiksi. Kessumaan päälle rakennettiin telineet, joiden varaan voitiin yöhallojen uhatessa laittaa peitteet. Jos kaikki työ ja vaivannäkö olisi laskettu kohtuullisina tuntipalkkoinna siemenistä polttovalmiiksi tupakaksi, niin ei se ollut halpaa nautintoa silloinkaan. Piippu ja kessukukkaro olivat vaarin, niinkuin muidenkin vaarien tärkeitä ja tunnusomaisia välineitä.Niillä saattoi jopa pitää järjestystä tottelemattomille pojille.

Eino Kuoppalassa v.1938

Tulimme isän kanssa Kuoppalaan ilmeisesti alkuviikosta helmikuun puolivälin tienoilla. Isä aloitti tukinajon välittömästi ja oli pitkät päivät metsässä. Minun kotiutumiseni alkoi myös hyvin nopeasti. Yksittäisiä muistoja alkuajoilta on niukasti. Mielessä on , että heti seuraavana sunnuntaina hiihtelimme isän kanssa oikolatua Potaskalaan vierailulle. Ilmeisesti Kuoppalasta löytyi kummallekin sopivat sukset. Eihän minulla kotanakaan ollut vielä omia suksia, mutta hiihtoa oli harjoiteltu. Kotona oli paljon puhuttu, että Potaskalassa on minun ikäiseni serkkupoika, Jaakko. Hänen tapaamisensa ja häneen tutustuminen oli tietenkin minulle hyvin tärkeä ja kiireellinen asia. Yksityiskohta, joka pyörii vieläkin mielessä on, kun isä osti Oulaisista tiskipaperiin käärityssä töttörossa pastilleja ( myöhemmin niitä nimetettiin Maalaisliittolaisiksi ). Potaskalassa isä antoi nämä pastillit Hilma-tädille. Pian minä aloin kaipailla, että eikö niitä maistella. Isä vähän nuhteli minua sopimattomasta käyttäytymisestä. Olihan Potaskalassa silloin tietenkin myös Esko, useita vuosia nuorempi, joten hänestä ei siltä ajalta jäänyt erityistä muistoa.Talvi kului Kuoppalassa nopeasti. Miehet olivat menneet aina töihinsä, kun minä heräsi. Impi oli aamuin illoin navetassa. Mummu askaroi lieden ääressä. Vaarikin oli usein päivin kotona. Korjasi työkaluja, varusteita tai suutaroi kinttaita tai pohjasi uudelleen väen nahkasaappaita. Vaari huolehti myös rehujen kuljetuksesta ladoista karjalatoon. Ilmeisesti myös siitä että uunin edessä oleva toistammetriä pitkä ja noin metrin korkuinen halkolaatikko oli täynnä puita. Halkolaatikon päällä oli hyvä istua lämmittelemässä ja joskus jopa nukahtaa.


Kuoppalassa oli silloin vielä osittain luonnonkivistä muurattu hyvin suuri uuni. Siinä avoliesi ja uunin päällä suuri tila varusteiden ja tarvikkeiden kuivatukseen ja myöskin viluisimpien lämmittelyyn. Tuo hanha uuni purettiin välirauhan aikana kesällä 1940, jolloin oli jo toista kertaa Kuoppalassa. Rajalen Eemi Saviselistä oli muuraamassa uuden ja minä sain varsin tarrkan kuvann uunin muurauksesta. Olinhan koko ajan seuraamassa muurarin työtä.


Helena Sofia, mummu tai Leena, niinkuin vaari häntä kutsui, liikui tuvassa hyvin tasaisesti ja vähä eleisesti. Vaikka talossa oli niin monenlaista väkeä, ei hhänen tarvinnut korottaa ääntään, eikä kahteen kertaan sanoa muille, paitsi ilmeisesti minulle joutui toistamaankin. Hänhän oli silloin vasta 58 vuotia. Mummulla oli silloin jo vaikea astma, johon ei ollut vielä tehokkaita lääkkeitä ja se varmasti vaikutti hänen jokapäiväiseen elämäänsä. Mummulla oli apteekista ostettuja Astmasavukkeita, joita hän joskus poltti uunin edessä istuen. Keväällä olin mummun mukana hakemassa suopursuja Konirämeeltä. Niitä kuumassa vedeä hautomalla syntyi yhtä voimakasta hajua, kuin savukkeistakin ja se ehkä myös helpotti hengitystä.


Impin työpäivistä muistan, että navetasta palattuaan hän toi suuressa puuämpärissä vesihauteessa olevan kesällä lehtevistä koivun oksista tehdyn varpuluudan, jolla hän lakaisi tuvan lattia. Siivoustöistä selvittyään hän siirtyi kamariinsa, jossa oli kutomakone ja kyläläisten tuomia lankoja. Niistä piti tehdä heille villapuseroita, välihousuja ja sukkia. Usein kävi myös asiakkaita tuomassa uusia lankoja ja hakemassa valmiita töitä.


Vanhemmat pojat kulkivat jo päivät metsässätöissä. Heimo saattoi joskus jäädä nikkaroimaan joitakin huonekaluja. Heikki oli päivät koulussa. Paljon sain olla myöskin vaarin seurassa ja hän saattoi joskus puhua melko tiukastikin. Vaari kiskoi päreitä ja teki niistä eri kokoisia pärekoreja erilaisiin tarkoituksiin. Hänen opastuksellaan sain myös itse kokeilla korin tekoa. Päreitä käytettiin myös valon lähteinä. Pärepihti oli lieden reunalla, ettei ollut tulen vaaraa.


Vaarin aivan erityinen luonteenpiirre oli säästäväisyys. Kaikki vanha otettiin uusionkäyttöön niin usein, kuin se vain oli mahdollista. Vuosia myöhemmin paljon Kuoppalassa kortteeria ollut pyhäntäläinen Erkki Laukka muisteli ja sanoi luulleensa, ettei Kuoppalan Jaakon varastoissa ollut uutta nahkaa ollenkaan, vaikka hän usein suutaroi. Eräänä aamuna hän oli herännyt tavallista aikaisemmin ja nähnyt, että isäntä leikkasi tupakkamassin nööriä aivaun uudesta vasikan vuodasta. Talvipäivät kuluivat nopeasti. Päiväsydän oli hiljaisempaa ja illat kovaa hyörintää, kun miehet palasivat metsästä. Kuivasivat ja huoltivat varusteitaan ja juttelivat päivän tapahtumisyta.


Talvikelien alkaessa loppua isäkin lähti kotiin, mutta minä jäin vielä Kuoppalaan, kunnes mummu vasta elokuun lopulla lähti viemään minua kotiin.

Lukemisen iloa ja harrastusta

Kuva Maiju Lassilan kirjasta Tulitikkuja lainaamassa, neljäs painos vuodelta 1923.
Kuvitus O Räisänen




Ahkeran työn ja uurastamisen lomaan mahtui myös mukavia vapaa-ajan hetkiä. Kuoppalassa iltahetkiä käytettiin yhteiseen lukemiseen. Koko perhe saattoi talvi-iltana istua uunilla, koska siellä oli lämmintä. Pehmikkeinä uunin päällä oli päreitä, joita kuivatettiin ja käytettiin myöhemmin valon lähteinä. Jaakko ja lapset makasivat uunin päällä. Helena Sofia istui etualalla, johon tuli valoa pienestä seinällä olevasta tuijusta. Helena Sofia luki ja muut kuuntelivat. Hilma muistaa, että luettiin kokonaisia kirjoja. Hänen mieleensä ovat jääneet opettavainen kirja Poikaset asialla sekä Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa.

Kiitos siitä, että Kuoppalan pirtissä Sydänmaankylässä voitiin jo 1900-luvun alussa lukea kirjoja, kuuluu Suomen upealle kirjastolaitokselle. Suomen ensimmäinen kirjasto perustettiin Vaasaan jo reilut 200 vuotta sitten 1700-luvun lopussa. Kärsämäellä kirjastoasiassa teki hienoa työtä 1800-luvun puolivälissä ensimmäinen kirkkoherra, monitaitoinen rovasti B.L.Frosterus. Rovasti Frosterus halusi kehittää seurakuntalaistensa lukutaitoa kirjaston avulla ja käynnisti asian edistämiseksi yleisen varojen keräyksen. Keräys tuotti 12 ruplaa ja 14 kopekkaa. Rahasummalla hankittiin 80 kirjaa (tiedot Kärsämäen kirkonkylän kyläkirjasta Kärsämäki, kylä keskellä Suomea, 2004).

Sydänmaankylän lainakirjasto on toiminut ainakin jo 1920-luvulla. Kirjasto eli lainasto muodostui yhdestä kirjakaapista, joka sijaitsi ensin Konolassa, sitten Kyllösessä ja myöhemmin Kuoppalassa. Kuoppalan jälkeen lainasto toimi pitkän aikaa Törmälässä ja sen jälkeen Välilässä. Hilma muistelee, että lainaamisesta olisi aluksi peritty yhden markan maksu. Vaikka rahasumma ei ollut suuri, oli iloinen asia, kun lainaamisesta tuli myöhemmin ilmaista.

Kirjat käytiin vaihtamassa kirkolla polkupyörällä. Kirjalaatikko pantiin pyörän ritsille. Lainaston hoitamisesta ei maksettu korvausta (tiedot Sydänmaankylän kyläkirjasta Sekkaanpanijoita ja hännänajajia 1997).

Kirjojen lisäksi luettiin myös lehtiä. Kuoppalaan tilattiin maalaisliittolainen Liitto-lehti. Jossain vaiheessa Kuoppalan väki ja Niemen Josanderit tilasivat Liitto-lehden yhdessä.

Kuoppala toimi 1900-luvun alkupuolella kylän postipaikkana. Helena Sofia oli suostunut postipaikkana toimimiseen sillä ehdolla, että hän saisi lukea myös muille tulevat lehdet, joita ei haettu välittömästi vaan vasta seuraavana päivänä. Tähän suostuttiin. Muuta palkkaa postipaikkatalo ei saanutkaan.

Posti haettiin kirkonkylältä saakka. Ensimmäisiä Sydänmaahan postia kuljettaneita kyläläisiä oli Tuomas Telinkangas. Posti tuli Otto Hepoahon vuodelta 1918 olevien päiväkirjamerkintöjen mukaan tiistaisin ja Hilman muistelujen mukaan myöhemmin kaksi kertaa viikossa, tiistaina ja torstaina.

Postin odottaminen oli myös sosiaalinen tapahtuma. Kyläläiset kokoontuivat postinhakumatkalla keskustelemaan ajankohtaisista, ilmeisesti myös "suuren maailman" asioista. Helena Sofia osallistui aktiivisesti keskusteluun. Jaakkokin seurasi mielellään keskusteluja, mutta ei ollut mitenkään kärkäs esittämään omia mielipiteitään.