Muistoja Impi-tädistä

Impi Autio 28.05.1918-24.o4.1999

Impi Margareeta, Helenan Sofian ja Jaakon perheen kahdeksas syntyi juuri itsenäistyneeseen isänmaahan, jossa elettiin vielä hyvin vaikeaa sodan jälkeisten selvittelyiden aikaa. Tietyllä viiveillä tiedot ajan tapahtumista saapuivat Sydänmaahankin, jossa elettiin kuitenkin rauhallista, mutta hyvin köyhää aikaa. Otto Hepoaho muistelmien mukaan hänkin, ja varmaan monet muutkin kyläläiset joutuivat kokemaan työttömyyttä. Tai eihän silloin tainnut vielä sellaista käsitettä olla, kuin työttömyys. Työtilaisuudet olivat vain satunnaisia, eikä niitä riittänyt kaikille. Pettu, eli ”mäntyrieskakin” silloin tuli monille tutuksi, Sydänmaassakin. Ei äitimme kyllä siitä kertonut koskaan, vaikka olihan hän jo tuolloin kolmetoista vuotias. Selvää on, että Kuoppalassakin elettiin hyvin vaatimatonta elämää, omavarais-taloudessa ja niin kuin tiedämme, Helena-Sofia oli hyvin herkkä huomaamaan myös lähimmäisten avun tarpeen. Silloinhan kulki etäämpääkin sellaisia, jotka arvelivat, että syrjäisessä maalaiskylässä saattaisi vielä olla ruokaa. Ilmeisesti Impi sai elää hyvin turvallisen ja onnellisen lapsuuden ja käydä kansakoulun silloisen täyden oppimäärän, osan Ritomäen koulussa ja osan Saviselissä. Ritomäellä koulukortteerina Ketola, jossa emäntänä oli oma täti, Hilma Katariina Tammela. Saviselissä oli sisarusten koulukortteerina Sipon talo, josta Eino-eno sitten aikanaan haki elämäntoverinsa, Aili Tiikkaisen. Kun Impin jälkeen perheeseen syntyi vielä kolme poikaa: Eino, Yrjö ja Heikki, tasaisin kahden vuoden ikäeroin, merkitsi se sitä, ettei Impikään saanut kauaa nauttia perheen nuorimman eduista.
Omat muistoni Impitädistä alkavat talvelta -38, jolloin tulin isän mukana Kuoppalaan. Impi on silloin ollut pian kaksikymmenvuotias neito. Jo silloin hänen vastuullaan oli karjanhoito. Ilmeisesti minä en silloin ollut vielä kovasti innostunut karjasta, koskapa mielessäni on kuva, että Impi kutoi päivät pitkät kyläläisille villapuseroita ja väliköisiä. Kiire oli ja vielä kiirehtijöitäkin kävi. Tuntui, että konekutoja on kylän tärkein henkilö. Tuon konekutoja taidon oli aluksi äitimme Helmi hakenut, joltakin kirkonkyläläiseltä kutojalta ja kutonut siihen saakka kunnes meni naimisiin. Tehtävä siirtyi silloin Hilma-tädille ja häneltä se siirtyi Impille hänen ollessaan noin 15-vuotias. Samassa huoneessa, etukamarissa, jossa tämä kutojan työmaa oli, oli myös lainakirjasto, lasiovilla varustettu kaappi, johon silloin tällöin vaihdettiin kirjat kunnan kirjastosta. Tuskin sen hoitoa oli henkilöity erikseen kellekään perheen jäsenelle, mutta Impiä lähinnähän se nyt oli, kun se oli hänen työ- ja nukkuma-huoneessaan. Jollakin tavoin Impin monipuoleinen osaaminen oli tullut seurakunnan kirkkoherrankin tietoon, koskapa Impi pyydettiin sota-aikana kiertokoulun opettajaksi, jolla seurakunta pyrki korvaamaan syrjäisimpien kyläkulmien kouluvaikeuksia.
Sodan päätyttyä veljet Eino ja Yrjö kotiutuivat ja perustivat omat perheet. Aune oli paljon Potaskalassa ja Impillä riitti töitä kyläläisten ja naapurikyläläistenkin villapukimien tuottamisessa. Impille kuitenkin alkoi hahmottua näkymä siitä, että näin ei voi pitkään jatkua. Hän hakeutui syksyllä -46 Kalajoen Kristilliseen Kansanopistoon. Siellä jokaisen oppilaan piti kevätlukukauden aikana pitää esitelmä jostakin vapaavalintaisesta aiheesta. Impin esitelmää opettajat vielä vuosien päästäkin muistelivat malliesimerkkinä. Kun itse vielä tuolloinkin olin hyvin paljon Kuoppalassa. Milloin koulun jälkeen jotakin tekemässä, milloin muuten vain. Muistan kuinka Impin asiakkaat riitelivät, etteihän sinun enää tarvitse lisää opiskella. Sinulla on tärkeä ammatti ja sinua tarvitaan täällä. Opistotalven jälkeen Impi siirtyikin kaupan palvelukseen. Ensiksi Osuuskaupan Luomajoen myymälän hoitajaksi ja sittemmin kirkonkylän myymälään erilaisiin tehtäviin. Itse sain olla vielä muutaman vuoden mukana kotikylän elämässä ja seurata kuinka monella tavoin Impi-täti oli kylän keskeinen henkilö. Eräs hänen tärkeä tehtävänsä oli toimia pyhäkoulun opettajana. Tehtävä, jossa myöskin Aune oli mukana. Jostakin kulkeutui näitä vanhoja pyhäkoulu listoja minun haltuuni ja niistä voi todeta kuinka säännöllisesti monet kylän alle rippikoulu ikäiset lapset ovat olleetmukana pyhäkoulussa säännöllisesti.
Muistan myös sen, että kinkereillä, jossa siihen aikaan lapsilla oli vielä katekismusläksyt, kirkkoherra pyysi Impin yhdeksi kuulustelijaksi. Niinpä minäkin muistan Niemen kinkereiltä, jossa Eino Eskola vt kirkkoherra, oli ensimmäisen kerran mukana, tenttineeni Impille koko katekismuksen.

Impi-tädin eläkepäivien vaiheet hänen kirkonkylän kodissaan ovat varmaan vielä tuoreessa muistissa kaikilla tämän lukijoilla. Tätä kirjoittaessani hyvin tiedän, että minun muistoni Impi-tädistä rajoittuvat nuoruusvuosiini ja vuodesta -52 alkaen loma- ja juhlatapaamisiin.
Lisäisin kuitenkin vielä tähän jotakin siitä, mitä sain 9.5.-99 hänen hautajaisissaan sanoa:
Viikko ennen Impi-tädin kuolemaa olimme Aili-siskon kanssa tovin hänen sairasvuoteensa äärellä. Täti oli hyvin väsynyt. Heikko hymyn häive aina, kun joku uusi vieras saapui. Päivän mittaan siellä kävi monia tuttavia. Suu yritti tapailla sanoja, mutta ääni ei ulottunut kuuluville. Katsekin jaksoi vain lyhyen hetken olla läsnä ja siirtyi sitten johonkin hyvin kauas.
Väistämättä tuli mieleen erään runon säe, ”lähellä on valtakunta, jossa uupunut saa levätä. Pian avautuvat ovet kirkkauden maan.” Tuli myöskin muistoja vuosi kymmenien takaa. Impistä ei liene kenelläkään muuta kuin hyviä muistoja.
En muista, enkä voi edes kuvitella hänen sanomakseen yhtään kovaa sanaa, vaikka minähän asuin pitkiä aikoja ennen sotaa, sota-aikana ja vielä sodan jälkeenkin Kuoppalassa silloin kun se vielä oli Helena Sofian ja Jaakon ja heidän perheensä koti. Koti, jossa kävi paljon vieraita. Usein Kuoppalassa oli erilaisten tehtävien takia kylällä olevia henkilöitä majoitettuna. Usein pidettiin myös erilaisia tilaisuuksia: kokouksia ja seuroja. Impi oli aina harkitseva ja taitava, hyvä kuuntelija ja monien uskottu jo nuoruudestaan saakka.

Sydänmaan kyläkirjassa on Impin kirjoittama kaunis muistokirjoitus sankarivainajana kaatuneen Heimo-veljen muistolle syksyllä 1941. Kirjoitus kuvaa lämpimällä tavalla sisarusten välisiä suhteita sekä heidän arvomaailmaansa. Kodin perintönä he olivat saaneet selkeät viitat taivastielle ja tärkeiksi olivat jo silloin tulleet elämän perusarvot: usko Jumalaan, rakkaus kotiin ja isänmaahan.
Impille työura antoi mahdollisuuden olla meille kaikille turvallinen ja hyvä täti, joka saattoi olla tukena ja turvana elämän erilaisissa tilanteissa. Impi oli jo hyvissä ajoin laatinut toivomuslistan hautajaistilaisuudessa laulettavista virsistä ja lauluista. Kaikki ne kertoivat turvautumisesta Kristuksen rakkauteen kuten ensimmäisenä listalla ollut ” Haavojasi lähemmäksi, ristiäsi lähemmäksi.”
Nämä lauluthan olivat Impille kodista lähtien rakkaita ja tärkeitä.
Näin nuisteli Impi-tätiä Eino V.

Aune Helena Autio 24.2.1916 - 13.12.1967

Aune Helena Autio s. 24.02.1916 – k. 13.12.1967
Kuusitoistavuotiaana rippikoulun käyneenä tyttönä Aune oli kumminani. En sentään tiedä oliko hän läsnä kastetilaisuudessa. Ei siitä äidinkään kanssa tullut koskaan puhetta. Silloin kun minä menin isäni mukana Kuoppalaan, oli Aune samanaikaisesti mennyt Merijärvelle äitimme avuksi hoitamaan perhettämme, eikä minulla vielä tältäkään ajalta ole mitään muistikuvia Aunesta. Ensimmäinen selkeä muistikuva tulee vasta talvisodan ajalta, kun sisarukset Aune ja Impi tulivat yhdessä kotiimme Merijärvelle. Tarkkaa aikaa en muista, mutta talvea se oli ja kova pakkanen. Sisarukset olivat olleet Oulaisissa ostoksilla tullessaan ja ostaneet kumpikin uuden päällystakit, joita me sitten ihailimme. Heidän tullessaan olimme me lapset jo kaikki nukkumassa, emmekä tienneet heidän tulosta mitään. Aamulla ihmettelimme, kun yön aikana oli ilmestynyt yksi vuode lisää ja äiti heristeli meille sormellaan, hiljaa että tädit saavat nukkua. Aune jäi tuolta vierailulta koko kevättalveksi meille äidin avuksi, mikä varmaan oli tarpeen, kun maaliskuussa alettiin odottamaan isää kotiin ja oli vielä äidillä mielessä perheemme nuorimman odotus. Sitten tuli paljon tapahtumia. Isää odotettiin ja odotettiin. Naapurien miehet palasivat. Isä ei. Sitten syntyi Pentti. Kyllä siinä Aune-tädistäkin tuli varmaan tuttuakin tutumpi. Tuli kesä, isän muistotilaisuus. Hänet siunattiin kentälle jääneenä Merijärven sankarihautaan. Olin setäni Leevin pyöränpäällä mukana Oulaisten kirkossa jumalanpalveluksessa ja siellä setäni kävi jumalanpalveluksen jälkeen pyytämässä kirkkoherra Peuraa puhujaksi isämme muistotilaisuuteen ja kastamaan nuorimman veljemme Pentin. Kirkkoherra Peurahan oli isoisämme, ”pappamme” läheinen ystävä ja usein vieraili hänen luonaan. Aunen läsnäolo on tässä vaiheessa jäänyt hämäräksi ja voimakkaana muistoissani on Heimo-enon tulo vierailulle ja yhteinen matkamme Kuoppalaan, mistä olen jo aikaisemmassa kirjoittaessani kertonutkin.
Ollessani Kuoppalassa heinäkuun alkupäivistä lähtien alkoivat kuvat sisaruksista, niin kuin muistakin suvun jäsenistä selkiintyä. Kesäisin Aune ja Impi osallistuivat ulkotöihin, heinäpellolle ja elonleikkuuseen, missä myös minä kuuluin aina joukkueeseen, ellei koulu ollut esteenä. Vastuu karjanhoidosta kuului pääpainotteisesti Aunelle silloin kun hän oli kotona. Hänhän oli paljon myöskin Potaskalassa auttamassa Hilma-sisartaan. Aune oli hyvin vilkas ja nopea liikkeinen ja saattoi innostua kertomaan tarinoita ja muisteluksia. Saattoi hän osoittaa loukkaantumisenkin ja sen, että hänellä oli paha mieli. Muistelen Aunen itsensä kertoneen, että hän oli kahdeksantoista vuotiaana kevättalven hangilla pitkällä hiihtolenkillä Kärsämäen järvillä saakka. Hikosi, väsyi ja vilustui, minkä seurauksena tuli paha flunssa. Hän oli sitä mieltä, että hänen yhä vaikeutuva astmansa oli lähtöisin siitä flunssasta. Kun sitten 40-luvun loppupuolella elämisen oloja alettiin järjestelemään Kuoppalassa nuorten perheiden tarpeiden mukaan, oli Aunen ja Impinkin välttämätöntä saada oma kiinteä tukikohta. Sellaiseksi rakennettiin Havulla. Jonkin verran vielä ehdin olla itsekin mukana puutavaran hankinnassa ja nähdä Havulan valmistuvan.
Myöhemmin, kun meillä omat lapsemme olivat jo mukana, mutta vielä pieniä, saimme useampanakin kesänä viettää osan kesälomastamme Aune- ja Impitädin luona Havulassa. Paljon lähtemättömiä muistoja niistä lomista on mielessä ja myöskin kuvia. Mm kuva kesältä -64, kun lapset olivat Aune-tädin kanssa retkellä Konirämeen kivellä. Kuvaavaa oli kaksivuotiaan Jaakon ihmettelevä arvostelu Aunen järjestämästä puuhuoneesta, ”on siivonen huone”. Aunen pidolla paikat olivat niin kunnossa, että herätti pikkumiehenkin huomion. Aune pyydettiin joskus 50-luvun alussa Kalajoelle opettajapariskunta Junttilan 7-lapsiseen perheeseen kotiavuksi. En muista montako vuotta hän siellä oli. Tuon perheen kuudesta pojasta neljästä valmistui aikanaan pappi, yhdestä opettaja , yksi meni armeijan palveluksessa ja tytär, nuorimmainen avioitui israelilaisen kanssa. Vaikeutuvan astman vuoksi Aune joutui tulemaan sieltä lääkärin kehotuksesta pois. Astma oli noina vuosina vaikeutunut. Se hellitti välillä ja vielä ja oli parempia aikoja. Kun muutimme keväällä -63 takaisin Pohjanmaalle, vierailivat sisarukset kesäloman aikana luonamme. Muistan Aunen myöskin sairasvuoteella Haapajärven sairaalassa joulukuun alussa -67 vähän ennen hänen kuolemaansa. Hän oli muuten hyvin virkeä, mutta kun rinta oli niin täysi, eikä henki tahtonut kulkea ollenkaan. Suurena aarteenani olen säilyttänyt Aunelta 16-vuotis lahjaksi saamani laulukirjan, johon hän on selkeällä käsiallaan kirjoittanut, ”Katso,Herran silmä valvoo niitä, jotka Häntä pelkäävät ja panevat toivonsa Hänen laupeuteensa”.Ps.33:18. Aune-täti. Eino