Heimo Jaakko Autio s.20.10.1914 k. 8..9.1941

Heimo Jaakko Autio s. 20.10.1914 k. 08.09.1941

Heimo-enoon tutustuin talvella -38 samoin kuin Heikkiinkin. Mieleeni ei ole jäänyt mitään ensimmäistä havaintoa. Vain se, että miehiä oli paljon ja hiljalleen siitä joukosta alkoivat omat miehet erottua. Heimo harrasti puusepän hommia iltaisin. Jäipä joskus päiväksikin rakentamaan jotakin huonekalua. Tulin tietämään, että Heimo oli ollut oikein veistokoulussa. Myöhemmin, kun itse olin Maatalouden neuvontajärjestön palveluksessa, tulin tietämään, että Oulun Talousseuralla oli kiertävä miesten käsityökoulu. Jopa tuon koulun opettaja Einari Laaksonen tuli minulle tutuksi, vaikka ei hän enää ollut työssä. Tässä mainittakoon, että näitä miesten veistokursseja hän oli käynyt pitämässä Vetelissä saakka ja vetelissä silloisesta kurssitalosta sitten tulikin kiinteä veistokoulu, joka vasta vuoden 1970 paikkeilla fuusioitiin ammattikasvatushallituksen toimesta Kalajoen Kotiteollisuuskouluun. Ehdin olla vähän aikaa koulun hallinnossakin.
Heimo-eno tuli jo silloin ensimmäisen tuttavuuden aikana miehen malliksi. Neuvontajärjestön ansiota tai vaikutusta ilmeisesti oli, että Heimolle tuli sellainen kouluvihkon kokoinen lehti, jota näin hänen lukevan ja sain tietää, että lehden nimi oli Maan suola. Myös sen sain selville vasta ”isona” että se oli tuon saman neuvontajärjestön lähinnä lannoitusta ja maan muokkausta käsittelevä julkaisu. Heimo oli ollut sotaväessä jo ennen tätä tutustumistani häneen ja hänen kuvansa sotilaspuvussa oli tullut äidille kirjeessä.
Mielessäni on muistikuva, että Heimo tuli kerran talvella meille Merijärvelle kylään ja sellainen selityskin oli, että hän oli viikkokausia ollut sisällä jotakin puusepän työtä tehden ja sitten lähtenyt metsätöihin, vilustunut ja nyt ” oli vielä vähän huonossa kunnossa, niin lähdin kylään”. Tämän täytyi siis olla jo ennen vuotta -38. Kun sitten Heimo ilmestyi yllättäen kesäkuun lopulla 1940 meille vierailulle, oli hän ainakin minulle jo kovinkin tuttu. Lyhyessä ajassa hän ehti autella äitiä monissa asioissa ja kun sitten sunnuntaiaamuna minulle esitettiin, että voisin päästä Heimon pyörän päällä Kuoppalaan, niin totta kai olin heti valmis. Sen matkan olen omalta osaltani kertonut varmaan useaankin kertaan, mutta Heimon osuutta en ole tainnut paljoakaan arvioita. Onhan se ollut aikamoinen urakka. Sata kuusitoista kilometriä. Seitsen vuotias poika tangolla ja ja hänen varusteet ritsillä. Välillä poikettiin Haapavedellä tievarressa olevaan taloon korjaamaan pojan istunta. Talosta saatiin nauloja ja vasara lainaan. Taas jatkettiin. Haapaveden ja Kärsämäen välillä saatiin vähän matkaa linja-auton kyytiä, kun kärsämäkiset olivat palaamassa Haapavedeltä tansseista. Kärsämäeltä Kuoppalaan vielä liki kahden tunnin matka, kun nouseva aamuaurinko jo painoi raskaana silmäluomia. Viimein oltiin perillä, mutta lyhyeksi jäi unet, kun väki kokosi työvälineitä heinätöiden aloittamiseen. Heimon osalta muistan siltä kesältä, että hän oli tuonut Anninsa Kuoppalaan ja heilläoli myös Eila-vauva. Ilmeisesti Heimo oli ottanut jonkinlaisen vastuun myös minusta, koska olin paljon hänen mukanaan. Sunnuntaina ei menty edes kuivia heiniä latoon ajamaan. Yhtenä sunnuntaina Heimo päätti opettaa minut ajamaan pyörällä ja vaarin pyörä, johon vaari oli tehnyt puusta tangon ja maalannut sen mustaksi, oli vapaana ja juuri sopiva tarkoitukseen.
Heimo piteli ritsistä pyörää pystyssä ja minä polin ja ohjasin. En muista, kuinka moneen kertaan Kuoppalan, Meijerikaivon ja Kankaan väliset polut käytiin läpi, ennen kuin taluttaja vapautui hommasta, kuitenkin viimein. Myös Eila oli Heimo tärkeä. Anni, Heimon puoliso osallistui tiiviisti karjan hoitoon ja niin Heimolle, kuin mummullekin jäi tehtävää vauvan hoidossa. Kun sitten syksyllä meidän perheemme tuli Sydänmaahan Kuoppalan elämä vilkastui kovasti entisestään.
Pentti, nuorin veljemme oli Eilan kanssa saman ikäinen ja niin saattoi nämä alle vuoden ikäiset vauvat nähdä yhtä aikaa lattialla pyörimästä. Valitettavasti silloin ei kaikkia tilanteita pystytty tallentamaan valokuvina. Ilman valokuvaakin on muistiini piirtynyt lähtemättömästi kuva Heimosta istumassa Eila sylissään takan loisteessa, ollen jo tiedossa, ettei Eilalla ole paljon päiviä jäljellä. Toinen vakava ilme Heimon kasvoilla oli, kun myöhemmin talvella minä sairastuin kovaan kuumeeseen ja jouduin jäämään pois koulusta. Äiti haki minut perheen piiriin Kankaalle. Illalla myös Heimo istui vuoteeni vieressä pohtimassa, miten päästäisiin lääkäriin. Mahdotontahan se siinä tilanteessa oli. Kuume hellitti ja uusi monta kertaa, kunnes vasta syyskuussa -44 pääsin lääkäriin. Pysyvä muisto seuraavalta kesältä on, kun miehille tuli lähtö jatkosotaan. Heimon ero puolisostaan Annista oli niin vaikea, ettei siinä ollut hiventäkään siitä uhosta, jota joillakin miehillä sanottiin olleeni, että ”ajetaan ryssä rajan taa ja tullaan kotiin heinäntekoon.”
Niin vähäeleinen kuin vaarimme olikaan, hän oli Heimosta ylpeä. Heimo oli laatinut jonkun asiakirjan, minkä vaari oli lukenut, ja jonka kanssa Heimo kävi asioimassa Oulussa maan-mittauskonttorissa. Vaarin mielestä Heimo oli hyvä asianhoitaja.
Heimo kaatui Uhtualla Kangasvaarassa syyskuun 8. päivä. Haudattiin Kärsämäen sankarihautaan.
Anni viipyi Kuoppalassa vielä jonkin aikaa, mutta siirtyi sitten lapsuuden kotiinsa Raaheen ja haki tavaransa Kuoppalasta vasta muutaman vuoden kuluttua. Mummun hautajaisissa hän vielä kävi.

Muistikuvia Heikki-enosta

Mielessäni on ollut tallentaa omat muistelukseni Helena Sofian ja Jaakon jo edesmenneistä lapsista blogiin. Nyt ajattelin aloittaa sen nuorimmasta päästä eli Heikistä. Jo lapsena kuolleista tytöistähän ei ole mitään omakohtaista tietoa, joten heistä en kirjoita.

Heikki s. 30.03.1924 k. 05.01.1941.
Ensi tapaamisesta ei ole muistikuvaa ja sen voi ymmärtää, kun myöhään talvi-iltana tulimme kaksi päivää kestäneeltä matkalta Kuoppalan ”pirttiin”, jossa penkeillä ja lattiallakin makoili outoja miehiä, metsätöissä kulkevia kortteerilaisia. Siinä vaan sitten alkoi muotoutua uusi elämä. Isä oli tietenkin aluksi kaikkein tärkein, mutta pian alkoivat tulla yhä tutummiksi myös mummu, Impi ja vaari sekä varsin pian Heikki, joka oli silloin pian nelitoista vuotias koulupoika ja palasi päivittäin koulusta paljon aikaisemmin kuin aikuiset miehet metsästä. Heikki oli kiltti poika. Oikein sellainen miehen malliksi kelpaava, aina hyväntuulinen, eikä riidellyt. Olen muistellut käyneeni Heikin mukana koulussakin, mutta varmaankin se on ollut varsinaisen kouluajan ulkopuolella, tai ehkäpä tutut opettaja sallivat tunneilla olonkin. Opettajana Luomajoen koululla oli silloin Tyyne Pelkonen ja kotiapulaisena tai hänen seurana sisarensa Anni. Nämä sisarukset tuntuivat oleva Kuoppalassa kovasti tuttuja. Puhuttiin vain Tyynestä ja Annista. Niinpä sitten, kun olin Heikin mukana käymässä koululla, niin olin sanonut opettajaa Tyyneksi ja sinutellut, mikä oli kovasti vastoin sen aikaisia käyttäytymissääntöjä. Heikki oli kertonut sen mummulle ja sain siitä mieleen jääneet ohjeet. Vieläpä myöhemmin kuulin keskustelun, kun mummu seuraavan opettajan vierailun aikana kertoi, että on Einoa opetettu, kuinka opettajaa puhutellaan. Tästä Tyyne opettajasta vielä se, että seuraavan talven hän vielä oli ollut Luomajoen koululla, mutta sitten siirtyi Raaheen. Anni jäikin sitten Heimo-enon aviopuolisoksi.
Heikki-eno nuoresta iästään huolimatta oli osaava ja toimekas. Hänen töistään mm. pieni ”riini”, siis kannellisen keltaiseksi maalatun puulaatikon, jossa oli saranat ja lukko. Mielestäni aivan verrattoman kaunis ja niinpä sitten sainkin sen omakseni, jossa säilytin kaikkia arvoesineitäni siihen saakka, kunnes omat poikani saivat sen käsiteltyä loppuun. Aitan seinustalle Heikki rakensi leikkimökin. Katto siinä oli sateen pitävä, mutta seinät varsin ilmavat. Minun mielestäni aivan verraton leikkipaikka minulle kesäisinä päivinä. Heikin puusepän taidoista vielä se, että hän rakensi viulun. Ihan hyvän näköinen se oli, mutta ei Heikki varmaan ehtinyt oppia soittamaan, eikä muitakaan soittajia Kuoppalassa ollut. Aikanaan Kuoppalan pesää ja perintöjä selvitettäessä viulu tuli Viitalaan. Tuskinpa se on kolmannen sukupolven käsittelyä kestänyt. Pysyvä muisto kesältä -38 on, kun Heikin kanssa saimme tehtäväksi viedä joen taakse Korpiniittyyn heinäväelle iltapäiväkahvit. Piti mennä joen yli Vesimyllyn koskessa olevia pitkospuita myöten. Heikki meni tietenkin onnistuneesti, mutta minä pelkäsin ja tietenkin putosin koskeen, jossa kesätulvan johdosta oli tavallista runsaammin vettä. Virran mukana menin vähän matkaa ja tartuin kosken alapuolella olevaan kiveen, josta Heikki hyppäsi minut pelastamaan. Se kesä kului nopeasti ja mummu lähti elokuulla viemään minut kotiin. Seuraavalta kesältä jäi muisto, kun Heikki tuli Päätaloon meille vierailulle. Heikin nähdessäni innostuin niin, että viskasin kädessäni olleen äidin avainnipun ikkunaan, jossa kesällä oli tietenkin vain yksinkertainen lasi. Lasi rikki ja avaimet pihalle. Siinäpä tuli riemun keskelle vähän muutakin väriä ja Heiskille työ, korjata ikkuna. Muisto seuraavalta kesältä. Oli isän muistotilaisuus ja seuraavan sunnuntain aikana Heimo-eno oli meillä käymässä. Jo sunnuntaiaamuna. Äiti ilmoitti minulle, että voisin päästä taas Kuoppalaan enon pyörän päällä. Tietenkin minä innostuin tavattomasti ollenkaan miettimättä, mitä on istua 116 kilometriä polkupyörän tangolla. Kiireellä Heimo rakensi puusta istuimen. Varmaan siihen tuli jotakin pehmikkeitäkin. Niin lähdettiin matkaan. Oulaisissa poikettiin Oulaisten parantolaan, jossa Heikki oli silloin hoidossa. Minulle ei ole milloinkaan selvinnyt, missä vaiheessa Heikin sairaus todettiin. Mielestäni Heikki oli silloin hyvin reipas ja terveen näköinen. Viivyimme hetken hänen luonaan. Matkaa kesti aamutunneille ja pian Kuoppalassa väki heräsikin aloittelemaan sen kesän heinätöitä. Heikin sairaus pahentui yllättävän nopeasti ja Heikki tuli syksyllä kotiin. Nyt kuitenkin sairaus oli kehittynyt siihen vaiheeseen, että Heikki joutui vuoteen omaksi Kuoppalan peräkamariin, eikä meidän sallittu siellä vierailla. Heikin hautajaiset olivat joskus tammikuun lopulla. Arkku rakennettiin Kuoppalan tuvassa. Puuseppänä oli Siltalan Jaakko Saviselistä. Sama puuseppä oli tekemässä arkkua muutamaa vuotta myöhemmin myös mummulle. Sitä en muista kuka vaarille teki arkun, mutta mahdollisesti vielä silloinkin oli Siltalan Jaakko. Hautajaisaamuna saattojoukko kokoontui Kuoppalaan. Vainaja hyvästeltiin, arkku suljettiin ja läheisistä, sukulaisista sekä naapureista koostuva saattojoukko lähti kohti kirkonkylää pitkänä hevos-raitona. Mukaan lähtijöitä oli läheisissäkin enemmän kuin omaan kyytiin mahtui. Niinpä Akanmäen joukostakin ainakin Markku jäi minun seurakseni Kuoppalaan ja hänen paikkansa reessä sai joku Heikin sisaruksista. Iltahämärissä saattojoukko palasi ja hautajaisia vietettiin myöhään iltaan.