Vierailuja ja naapureita

Helena Sofia eli Kuoppalan Leena ei usein käynyt kylässä, koska hänellä oli iso perhe hoidettavana. Kuoppalassa kyllä oli usein vieraita. Kuoppalahan sijaitsi keskellä kylää tienvarressa ja oli pitkän aikaa myös postinjakelupaikka. Esimerkiksi lähellä sijaitsevan Välilän Lyyti-äiti käväisi usein. Hänellä olikin tapanaan pistäytyä usein jonnekin kylään saatuaan aamulla lehmät lypsetyiksi ja hoidetuiksi ja ruoan laitetuksi. Lyyti-emännällä oli aina "kujelma" mukanaan.

Helena Sofia kääräisi kyllä silloin tällöin esiliinansa sisälle tuliaisleivän ja lähti pistäytymään josssain lapsiperheessä. Myös ”lapsiruokia” hän vei kaikkiin naapuriperheisiin, joihin oli syntynyt vauva. Lapsiruokina hän vei yleensä nisuranssin, juuston ja leivän tai rieskan.

Kuoppalan Leena ei osannut ajaa pyörällä eikä sitä taitoa halunnut koskaan opetellakaan. Kävelymatkat hän hyödynsi kutomalla kujelmaa. Hilma muistaa, että äiti otti hänet – samoin kuin varmaan muutkin lapset - joskus mukaan seuraksi kauppareissulle Saviselkään. Ne olivat mieluisia matkoja, koska silloin sai rauhassa keskustella äidin kanssa. Siihenhän isossa perheessä harvoin oli tilaisuus.

Joskus Helena Sofia kävi yksin seuroissa tai kylässä. Illoista, jolloin Helena Sofia oli poissa kotoa, oli muodostunut Jaakolle ja lapsille perinteisiä herkutteluiltoja. Kehässä olevasta saavista haettiin puolukkahuupaa eli -survosta ja siihen sekoitettiin ruisjauhoja. Kaikki pistelivät omalla puulusikallan puolukkasurvosta samasta puu- tai kivikupista. Hyvältä maistui!

Kuoppalan lähimmät naapurit olivat Kankaalla asuva Honkalan perhe. He olivat tulleet Kankaalle vuokralaisiksi. Alunperin he olivat lähtöisin Haapavedeltä mutta tulivat Sydänmaankylään Vuolijoen Saaresmäen kautta. Honkalan väen kanssa oltiinkin usein tekemisissä. Kankaan Katri-mummulla ja Helena Sofialla oli hieno vastavuoroinen tapa tuoda leipomispäivänä naapuriin lämpimäisleipä.

Helena Sofian ja Kankaan mummun läheisistä väleistä kertoo sekin, että kun Kankaan tytär Sofia Honkala sai ”maailmalla” yksinäisen pojan ja palasi lapsen kanssa Sydänmaankylään, Kankaan mummu tuli kyselemään, eikö Sofia saisi tulla Kuoppalaan. Tähän Helena Sofia ja Jaakko antoivat luvan. Sofia teki talontöitä ja talon tyttäret Helmi ja Hilma hoitivat Vihtoria. Kuoppalassa oli silloin kaksi kätkyttä: Kuoppalan kätkyessä nukkui Impi ja Kankaalta tuodussa kätkyessä Vihtori. Sofia laittoi kesäsydämeksi karjakeittiöön eli kotaan nukkumapaikan itselleen ja Vihtorille. Kotahan oli navettarakennuksen lähellä oleva pieni rakennus, jossa oli puulattia ja hirsiseinät. Kodassa oli muuripata, johon johdettiin vesi ränniä pitkin kaivosta. Kotaan vietiin Sofialle ja Vihtorille pirtistä sänky.

Honkalan Paavo-ukki, jota sanottiin Sydänmaankylän tietäjäksi, oli saaut tietäjän oppinsa Hätämaan tietäjältä Hätämaassa renkinä ollessaan. Ukilla oli käytössään kamarinkömmänä, jossa hän harjoitti Hätämaalaiselta oppimiaan parantajan taitoja. Ukki tunsi kasvien parantavia ominaisuuksia. Hän keräsi yrttejä, suopursuja, kanervaa, näsiän marjaa, pajunparkkia. Hän käytti myös muurahaispesiä, paloviinaa ja tervaa sekä käärmeentalia. Hän nylki ja keitti käärmeitä. Näistä aineksista hän keitteli parantavia hauteita. Hilman muistelun mukaan Honkalan mummu näki unessa, ketkä olivat tulossa Ukin vastaanotolle. (Tiedot Sydämaankylän kyläkirjasta Sekkaanpanijoita ja hännänajajia, 1997).

Kuoppalastakin turvauduttiin kerran Honkalan Ukin hoitoon. Kuoppalan karjalato oli palanut, ja Helmi oli saanut jälkiä siivotessaan käteensä haavan, joka ei tahtonut millään parantua. Haava rupesi lopulta märkimään. Honkalan mummu kehotti useaan kertaan ja lopulta jo suorastaan loukkaantuneena näyttämään haavaa Honkalan ukille. Niin Helmi tekikin, ja kyllä haava loppujen lopuksi parani.

Kuoppalan Yrjö ja Honkalan ukin pojanpoika Arvo halusivat kerran myös kokeilla, saako tietäjä asioita selville. Yrjö ja Arvo kävivät Kankaalla naurisvarkaissa. He menivät sen jälkeen syömään saalistaan Kankaan perunakuoppaan. Niin siinä vain kävi, että Ukki kävi panemassa laudat kuopan oviaukkoon ja vielä kivet lautojen päälle. Siellä pojat istuivat nauriineen. Yrjö ei muista, miten he pääsivät kuopasta pois, joten kohtelu ei liene ollut kovin kovakourainen. Ilmeisesti Honkalan ukkia poikien tekonen huvitti.

Heinäntekoa Kuoppalassa 1920-luvulla

Kuoppalan talon ympärillä ei ollut paljonkaan heinäniittyä, sillä maata tarvittiin peruna- ja viljapelloksi. Kuitenkin viljelysmaata pyrittiin vuosittain tekemään lisää. Hilma muistaa, että Aittokankaan Vertti ja Anna-Mari olivat kuokkimassa peltoa joen takana nykyisen Myllylän puolella.

Tärkeimmät heinäniityt olivat Koivikonnevalla. Niityt olivat vanhoja luonnonniityjä. Niityt oli jaettu neljään työalaan, joiden nimet olivat Hilman ja Yrjön kertoman mukaan Kivikkoala, Vanha kivikkoala, Perukka-ala ja Puistoala. Kivikkoalalla, Perukka-alalla ja Puistoalalla oli lato.

Koivikonnevalle mennessä piti nousta aikaisin ja kulkea läpi Potaskalan maiden ja talon sivuitse. Koivikonnevalla oli käärmeitä, joita lapset pelkäsivät. Usein näkyi käärme roikkumassa pihdeissä. Käärme pantiin pihteihin, koska oli olemassa uskomus, että käärme voi muutoin herätä uudelleen henkiin. Koivikonnevalta haettiin myös vastaksia. Joskus vastat tehtiin siellä valmiiksi, joskus taas vastakset kannettiin takalla Kuoppalaan ja vastat tehtiin vasta kotona.

Nevaheinää käytiin niittämässä Kärsämäennevalla. Kuoppalalla oli siellä oma alueensa. Kuoppalan väellä ei Kärsämäennevalla ollut niittypirttiä vaan vain katos (nykyiseltä nimeltään laavu), jonka edessä oli tulisija. Alkuvaiheessa Jaakko -isän mukana heinätöissä oli Helmi, sitten Helmi ja Hilma. Helena-äiti jäi kotiin huolehtimaan pienemmmistä lapsista ja navettatöistä. Myöhemmin Helmin aikaistuttua heinätöissä olivat Jaakon kaverina Hilma ja Heimo. Isä-Jaakko joi varhain aamulla kahvit ja kopautti mennessään aitan seinään. Hilma ja Heimo nousivat silloin, joivat nopeasti kahvit ja juoksivat Jaakon perään. Oli sovittu, että Jaakko odottaa nuoria Lehtikankaan tiestä Kärsämäennevalle erkanevan polun risteyksessä. Neva oli niin upottava, että lapset eivät uskaltaneet siellä yksin kulkea vaan tarvitsivat isän turvallista seuraa.

Joskus Kuoppalan väki sai niittää myös Aution osuuden Kärsämäennevan heinistä, Aution väellä oli Kärsämäennevalla oikea niittypirtti. Jaakko tykkäsi olla siellä yötä, mutta lapset juoksivat mieluummin kotiin. Matka ei ollut vaarallinen, koska voitiin kulkea Kärsämäenjoen vartta kirkolle menevää polkua pitkin.

Eihän Kärsämäen nevalta paljon heinää saatu, ehkä pari pientä suovallista. Nekin heinät olivat kuitenkin tarpeen, jotta eläimet selvisivät talven yli.

Jaakko-isä niitti heinät viikatteella. Kotiniityllä ja Koivikonnevalla hänellä oli "kasakkana" Kujalan Veikko tai Onnelan Jaakko. Heimo sai opetella niittämäään pienestä pitäen. Hänelle tehtiin pieni viikate. Haravointi oli tyttöjen työtä. Ensin haravoitiin sarkojen pyörtänöt eli päät. Heiniä pengottiin, niin että ne irtosivat maasta ja kuivuivat näin paremmin. Heinistä tehtiin lappoita eli lapposia, jotka pantiin päällekkäin. Heinäkasa kiinnitettiin takkavitalla ja sen jatkona olevalla köydellä. Kantaja kyykistyi maahan ja haravamies auttoi takan hänen selkäänsä. Näin saatiin viedyksi iso kasa heiniä yhdellä kertaa latoon tai suovaan.

Ruokailu niityllä aiheutti omat järjestelynsä. Kello 6 aamulla herättyä juotiin kahvi ja syötiin voileipä. Kello 8 syötiin puuro, joka keitettiin niityllä. Kello 2 iltapäivällä oli puolisen aika. Silloin syötiin voileipää. Illalla klo 7 tai 8 syötiin kotona yleensä lihakeitto. Lapsista ruokailun välit niityllä tahtoivat tuntua pitkiltä. Kelloa piti kysyä usein Jaakko-isältä, jolla oli Amerikasta tuotu taskukello. Ystävällisesti Jaakko aina vastasi aikaa koskeviin kysymyksiin.

Ruoka niitylle kuljetettiin kontissa ja leilissa. Kontti, jossa oli leipää, voita, lihaa ja puurojauhoja, oli Jaakko-isän selässä. Piimä kuljetettiin puisessa leilissä, jossa se säilyi viileänä. Leili oli Helmin, Hilman tai Heimon selässä. Selässä matkalla piimä vielä "rumpautui", niin että se ei ollut kokkareista vaan huidun tyyppista juoksevaa juomaa. Leilin pesu oli vaikeaa, koska leilin sisälle ei käsi mahtunut. Niinpä Kuoppalassa säilytettiin saunan ikkunalla pieniä leilikiviä, jotka pantiin leilin sisälle. Sitten huljuteltiin ja kaadettiin lopuksi vesi ja veden mukana kivet pois.

Ihanalta tuntui saada olla heinäpellolla Kuoppalan lähiniityllä. Mielellään silloin leikattiin sirpillä pellon pyörtänötkin. Syömään ja kahville pääsi kotiin. Joskus Helena-äiti toi kahvit niitylle. Mikäpä sen ihanampaa kuin odottaa kahvin tuojaa ja sitten istahtaa kahville pellon pientareelle. Aurinkohan paistoi - ainakin muisteloissa - siihen aikaan aina, ja oli lämmintä ja mukavaa.

Sukupolvien ketjuun

Sukupovien ketjuun tai paremminkin verkkoon tuli jälleen uusi haara, kun lauantaina 7.2.-09 kastettiin Parolassa Valtteri Samuel Viitala. Valtteri syntyi 12.12.-08 Hämeenlinnan Keskussairaalassa. Terve, reipas poika. Valtteri liittää Helenasofian sukuun Kuusamolaisen Karjalaisen suvun. Helenasofian ja Valtterin välissä ovat Helmi, Eino, Jaakko ja Martti. Minulla ei ole tarkkaa tietoa, kuinka monta kuudennen polven edustajaa jo Helenasofian suvussa on. Ainakin Kaikkosen Tiinalla on Juuso, Aaro ja Heli. Tarkentakaa jos tuli virheitä. Valtteri Samuelin kastetilaisuus oli Parolassa nuoren Jaakko-vaarin ja vielä nuoremman Ritva-mummon kodissa. Kasteen toimitti vaarin isoveli Jyväskylän seurakunnan yhteisen seurakuntatyön johtaja Arto ja läsnä oli vanhempien Sannan ja Martin lisäksi kummit ja suuri joukko Viitalan, Lahden ja Karjalaisen sukujen edustajia. Valtterin lähisukujen taustoihin kuuluvat isä-Martin puolelta Senja-isoisoäidin suvut Hiltunen ja Winter, Pirkko isomummun taustoista mm sortavalalainen Jalkasen suku.

Helmin perhe Kankaalla

Perheemme kotiutui nopeasti uuteen kotiin Kankaalle. Käytössämme oli kaksi kamaria. Vaari muurasi etukamariin takan kylkeen hellan, jossa äiti sai valmistaa perheelle ruokaa. Suuressa kylmillään olevassa tuvassa, tai niinkuin silloin sanottiin,pirtissä oli leivinuuni. En muista, leivottiinko siellä, vai käytiinko leivät paistamassa Kuoppalassa. Myös kylän elämään pääsimme nopeasti mukaan. Arvi sai jatkaa kouluaan siitä, mihin oli Ojalanperällä jäänyt ja me Annin kanssa paikailimme menetettyjä vuosia,jotta pääsisimme normaaliin rytmiin. Minä edelleenkin oli hyvin paljon Kuoppalassa, koska Kankaalla oli kovin pienet tilat käytössämme kahdeksalle hengelle. Joulunvietossa ainakin olin Kankaalla. Silloin meillä ei vielä ollut sotakummeja, mutta joulua vietettiin ja varmaan mummu sekä äidin sisarukset huolehtivat lahjoista. Minun muistiin jäi lahjaksi saamani linkkuveitsi, johon ihastuin aivan mahdottomasti. Sitten veitsi putosi lattialle ja veitsen valkoisesta luusta oleva kädensija halkesi. Koin sen aivan valtavana vahinkona. Talvella sairastuin. Vatsa oli kovasti kipeä ja kuume nousi. Silloin tarvitsin äitiä ja menin Kankaalle sairastamaan. Heimo-eno oli kovati huolestunut ja suunnitteli lääkäriin lähtöä. Niissä oloissa se oli kuitenkin kuumeiselle lapselle melkein mahdoton ajatus ja siitä oli pakko luopua.
Tämä vatsatauti uusi monta kertaa ja palaan siihen vielä muistelmissani.
Näin jälkeenpäin voin ymmärtää Heimo-enon huolestumisen. Hän oli huolehtinut minusta koko ajan hyvin paljon. Heimon tytär Eila Maria oli syntynyt 1.3.1940. Syksyllä hän sairastui aivokalvon tulehdukseen. Pian Eilan sairastumisen jälkeen oli koululla lääkärintarkastus. Anni ja Heimo käyttivät myös sairastunutta vauvaansa tarkastuksessa. Ilmeisesti ei ollut mitään tehtävissä. Muistan, kuinka eno istui illat takkatulen loisteessa Eila sylissään. Eila kuoli 4. marraskuuta 1940.
Äidille tuli ilmoitus, että saamme perheellemme "sotakummit". Kummit olivat vapaaehtoisia, jotka tahtoivat osallistua sodan uhrien huoltoon. Heitä varten piti toimittaa perhemme jäsenistä tiedot. Eipä siitä meille lapsille ollut muuta huolta, kun olla kotona yhden talvisen sunnuntain aikana, kun Ketolan Yrjö, mummun sisaren poika tuli ottamaan meistä valokuvat. Parhaissa varusteissamme seisoimme kukin vuorollamme kuvattavana ja kuvat onnistuivat ja toimitettiin järjestölle, joka hoiti kummitoimintaa. Kuvista jäi kappaleet myöskin äidin albumiin, josta sitten aikanaan olemme voineet hankkia kopiota. En muista kummitoiminnasta muuta kuin jo sota-aikana ja usena vuonna vielä sodan jälkeenkin saimme Kahvi Osakeyhtiön henkilökunnalta suuren paketin, joskus useammankin, jossa oli joululahjoiksi leluja, vaatteita ja kirjoja. Kirjat olivat perheellemme aarteita. Poikien seikkailukirjat, Heodolinda Hanssonin "Kotikuusen kuiskehia" ja Hilja Haahden monet kirjat ovat olleet minulle elämän suuntaa antavia teoksia
Talvi kului nopeasti. Oltiin keväässä 1941. Kevään korvassa oli Kuoppalassa paljon liikettä. Kävi metsäherroja ja muita vieraita. Viljaa säkitettiin ja lastattiin kuorma-autoon, joka oli hakenut sitä muistakin taloista. Puhuttiin luovutuksesta. Sivusta jouduin kuuntelemaan huolestuneita puheita ja kertomuksia.Lehtikankaaseen vedettiin puhelinlinja uusiin entistä tukevampiin puhelinpylväisiin kahdella langalla. Me pojat ihmettelimme suuria eristenuppeja. Lieneeko joskus koetetu, osuuko kivi. Ainakin rikkinäisiä nuppeja ilmaantui. Yhtenä aurinkoisena kevätkesän päivänä ajoi Sydänmaahan kuorma-auto niin että tie pöllysi. Auton lava oli aivan täynnä ihmisiä ja tavaroita. Ne olivat Karjalan evakkoja, joille pian löytyi asunnot. Kotan Kymmenhenkinen perhe tuli meidän kanssamme Kankaalle. He saivat suuren tuvan. Pohtolat asettuivat asumaan Kyllösen vanhaan tupaan ja Jetsojet Konolan pikkupuolelle. Evakot toivat uutta elämää kylään. Pohtolat olivat jostakin Laatokan länsipuolelta, eikä heidän murteensa sanottavasti poikennut omastamme. Jetsoset olivat jostakin Laatokan itärannalta.Perheen vanhusten puhe oli jo melko vaikeaa samoin kuin salmilaisten Kotan perheenkin vanhempien. Lapset tietenkin hyvin nopeasti oppivat ja jo osasivatkin meidän murteitamme. Nytpä ei ollut enää kavereista puutetta.
Vaari oli jo talvella käynnistänyt puutavaran hankinnan meidän uutta kotia varten. Viimeisillä talvikeleillä ajettiin Selista talkoilla yhden talon hirret meiden tulevan kodin paikalle "Meijerikaivolle". Kuoppalassa tarjottiin kahvit talkoolaisille. Nyt jo tulivat tutuikseni Mämmön Matti ja Hyvölän Tauno. Omankylän miehet ajoivat talkoilla jostakin Lehtikankaan takaa kahden metsäkämpän hirret. Kämppien nimet olivat, jos nyt oikein muistan Kaunisto ja Ilola.
Kevään aikana Pienessämäessä myös rakennettiin jotakin. Siellä oli vakituisesti töissä kuorma-auto, jonka polttoaine oli jotakin tärpättiseosta. Kun se ajoi ohi, tuli siitä voimakas tärpätin haju. Sehän oli tuttu haju yskän torjunnasta, kun tärpättiä kaadettiin kuumaan hellan ralliin ja sitä viltin alla hengitettiin. En muista, aukesiko nenä, mutta se oli kuitenkin tarkoitus.
Oli kanis kesäsunnuntai, kun miehille tuli määräys lähteä sotaan. Tämä valtion kuorma-auto komennettiin viemään kylän miehiä. En muista, enkä tiedäkään, mihin saakka miesten piti tällä kyydillä mennä. Ensiksi piti käydä Pienessämäessä tankkaamassa ja me pojat pääsimme sinne kyytiin. Vaikea oli se miesten lastaaminen autoon. En paljokaan ajatellut muita, kun seurasin Annin ja Heimon hyvästelyä. Aivan kuin he olisivat aavistaneet tämän lopulliseksi eroksi.Miksi se varsin pian osoittautuikin. Alkoi sotakesä 1941.