Helmin perhe Kankaalla
Perheemme kotiutui nopeasti uuteen kotiin Kankaalle. Käytössämme oli kaksi kamaria. Vaari muurasi etukamariin takan kylkeen hellan, jossa äiti sai valmistaa perheelle ruokaa. Suuressa kylmillään olevassa tuvassa, tai niinkuin silloin sanottiin,pirtissä oli leivinuuni. En muista, leivottiinko siellä, vai käytiinko leivät paistamassa Kuoppalassa. Myös kylän elämään pääsimme nopeasti mukaan. Arvi sai jatkaa kouluaan siitä, mihin oli Ojalanperällä jäänyt ja me Annin kanssa paikailimme menetettyjä vuosia,jotta pääsisimme normaaliin rytmiin. Minä edelleenkin oli hyvin paljon Kuoppalassa, koska Kankaalla oli kovin pienet tilat käytössämme kahdeksalle hengelle. Joulunvietossa ainakin olin Kankaalla. Silloin meillä ei vielä ollut sotakummeja, mutta joulua vietettiin ja varmaan mummu sekä äidin sisarukset huolehtivat lahjoista. Minun muistiin jäi lahjaksi saamani linkkuveitsi, johon ihastuin aivan mahdottomasti. Sitten veitsi putosi lattialle ja veitsen valkoisesta luusta oleva kädensija halkesi. Koin sen aivan valtavana vahinkona. Talvella sairastuin. Vatsa oli kovasti kipeä ja kuume nousi. Silloin tarvitsin äitiä ja menin Kankaalle sairastamaan. Heimo-eno oli kovati huolestunut ja suunnitteli lääkäriin lähtöä. Niissä oloissa se oli kuitenkin kuumeiselle lapselle melkein mahdoton ajatus ja siitä oli pakko luopua.
Tämä vatsatauti uusi monta kertaa ja palaan siihen vielä muistelmissani.
Näin jälkeenpäin voin ymmärtää Heimo-enon huolestumisen. Hän oli huolehtinut minusta koko ajan hyvin paljon. Heimon tytär Eila Maria oli syntynyt 1.3.1940. Syksyllä hän sairastui aivokalvon tulehdukseen. Pian Eilan sairastumisen jälkeen oli koululla lääkärintarkastus. Anni ja Heimo käyttivät myös sairastunutta vauvaansa tarkastuksessa. Ilmeisesti ei ollut mitään tehtävissä. Muistan, kuinka eno istui illat takkatulen loisteessa Eila sylissään. Eila kuoli 4. marraskuuta 1940.
Äidille tuli ilmoitus, että saamme perheellemme "sotakummit". Kummit olivat vapaaehtoisia, jotka tahtoivat osallistua sodan uhrien huoltoon. Heitä varten piti toimittaa perhemme jäsenistä tiedot. Eipä siitä meille lapsille ollut muuta huolta, kun olla kotona yhden talvisen sunnuntain aikana, kun Ketolan Yrjö, mummun sisaren poika tuli ottamaan meistä valokuvat. Parhaissa varusteissamme seisoimme kukin vuorollamme kuvattavana ja kuvat onnistuivat ja toimitettiin järjestölle, joka hoiti kummitoimintaa. Kuvista jäi kappaleet myöskin äidin albumiin, josta sitten aikanaan olemme voineet hankkia kopiota. En muista kummitoiminnasta muuta kuin jo sota-aikana ja usena vuonna vielä sodan jälkeenkin saimme Kahvi Osakeyhtiön henkilökunnalta suuren paketin, joskus useammankin, jossa oli joululahjoiksi leluja, vaatteita ja kirjoja. Kirjat olivat perheellemme aarteita. Poikien seikkailukirjat, Heodolinda Hanssonin "Kotikuusen kuiskehia" ja Hilja Haahden monet kirjat ovat olleet minulle elämän suuntaa antavia teoksia
Talvi kului nopeasti. Oltiin keväässä 1941. Kevään korvassa oli Kuoppalassa paljon liikettä. Kävi metsäherroja ja muita vieraita. Viljaa säkitettiin ja lastattiin kuorma-autoon, joka oli hakenut sitä muistakin taloista. Puhuttiin luovutuksesta. Sivusta jouduin kuuntelemaan huolestuneita puheita ja kertomuksia.Lehtikankaaseen vedettiin puhelinlinja uusiin entistä tukevampiin puhelinpylväisiin kahdella langalla. Me pojat ihmettelimme suuria eristenuppeja. Lieneeko joskus koetetu, osuuko kivi. Ainakin rikkinäisiä nuppeja ilmaantui. Yhtenä aurinkoisena kevätkesän päivänä ajoi Sydänmaahan kuorma-auto niin että tie pöllysi. Auton lava oli aivan täynnä ihmisiä ja tavaroita. Ne olivat Karjalan evakkoja, joille pian löytyi asunnot. Kotan Kymmenhenkinen perhe tuli meidän kanssamme Kankaalle. He saivat suuren tuvan. Pohtolat asettuivat asumaan Kyllösen vanhaan tupaan ja Jetsojet Konolan pikkupuolelle. Evakot toivat uutta elämää kylään. Pohtolat olivat jostakin Laatokan länsipuolelta, eikä heidän murteensa sanottavasti poikennut omastamme. Jetsoset olivat jostakin Laatokan itärannalta.Perheen vanhusten puhe oli jo melko vaikeaa samoin kuin salmilaisten Kotan perheenkin vanhempien. Lapset tietenkin hyvin nopeasti oppivat ja jo osasivatkin meidän murteitamme. Nytpä ei ollut enää kavereista puutetta.
Vaari oli jo talvella käynnistänyt puutavaran hankinnan meidän uutta kotia varten. Viimeisillä talvikeleillä ajettiin Selista talkoilla yhden talon hirret meiden tulevan kodin paikalle "Meijerikaivolle". Kuoppalassa tarjottiin kahvit talkoolaisille. Nyt jo tulivat tutuikseni Mämmön Matti ja Hyvölän Tauno. Omankylän miehet ajoivat talkoilla jostakin Lehtikankaan takaa kahden metsäkämpän hirret. Kämppien nimet olivat, jos nyt oikein muistan Kaunisto ja Ilola.
Kevään aikana Pienessämäessä myös rakennettiin jotakin. Siellä oli vakituisesti töissä kuorma-auto, jonka polttoaine oli jotakin tärpättiseosta. Kun se ajoi ohi, tuli siitä voimakas tärpätin haju. Sehän oli tuttu haju yskän torjunnasta, kun tärpättiä kaadettiin kuumaan hellan ralliin ja sitä viltin alla hengitettiin. En muista, aukesiko nenä, mutta se oli kuitenkin tarkoitus.
Oli kanis kesäsunnuntai, kun miehille tuli määräys lähteä sotaan. Tämä valtion kuorma-auto komennettiin viemään kylän miehiä. En muista, enkä tiedäkään, mihin saakka miesten piti tällä kyydillä mennä. Ensiksi piti käydä Pienessämäessä tankkaamassa ja me pojat pääsimme sinne kyytiin. Vaikea oli se miesten lastaaminen autoon. En paljokaan ajatellut muita, kun seurasin Annin ja Heimon hyvästelyä. Aivan kuin he olisivat aavistaneet tämän lopulliseksi eroksi.Miksi se varsin pian osoittautuikin. Alkoi sotakesä 1941.
Tämä vatsatauti uusi monta kertaa ja palaan siihen vielä muistelmissani.
Näin jälkeenpäin voin ymmärtää Heimo-enon huolestumisen. Hän oli huolehtinut minusta koko ajan hyvin paljon. Heimon tytär Eila Maria oli syntynyt 1.3.1940. Syksyllä hän sairastui aivokalvon tulehdukseen. Pian Eilan sairastumisen jälkeen oli koululla lääkärintarkastus. Anni ja Heimo käyttivät myös sairastunutta vauvaansa tarkastuksessa. Ilmeisesti ei ollut mitään tehtävissä. Muistan, kuinka eno istui illat takkatulen loisteessa Eila sylissään. Eila kuoli 4. marraskuuta 1940.
Äidille tuli ilmoitus, että saamme perheellemme "sotakummit". Kummit olivat vapaaehtoisia, jotka tahtoivat osallistua sodan uhrien huoltoon. Heitä varten piti toimittaa perhemme jäsenistä tiedot. Eipä siitä meille lapsille ollut muuta huolta, kun olla kotona yhden talvisen sunnuntain aikana, kun Ketolan Yrjö, mummun sisaren poika tuli ottamaan meistä valokuvat. Parhaissa varusteissamme seisoimme kukin vuorollamme kuvattavana ja kuvat onnistuivat ja toimitettiin järjestölle, joka hoiti kummitoimintaa. Kuvista jäi kappaleet myöskin äidin albumiin, josta sitten aikanaan olemme voineet hankkia kopiota. En muista kummitoiminnasta muuta kuin jo sota-aikana ja usena vuonna vielä sodan jälkeenkin saimme Kahvi Osakeyhtiön henkilökunnalta suuren paketin, joskus useammankin, jossa oli joululahjoiksi leluja, vaatteita ja kirjoja. Kirjat olivat perheellemme aarteita. Poikien seikkailukirjat, Heodolinda Hanssonin "Kotikuusen kuiskehia" ja Hilja Haahden monet kirjat ovat olleet minulle elämän suuntaa antavia teoksia
Talvi kului nopeasti. Oltiin keväässä 1941. Kevään korvassa oli Kuoppalassa paljon liikettä. Kävi metsäherroja ja muita vieraita. Viljaa säkitettiin ja lastattiin kuorma-autoon, joka oli hakenut sitä muistakin taloista. Puhuttiin luovutuksesta. Sivusta jouduin kuuntelemaan huolestuneita puheita ja kertomuksia.Lehtikankaaseen vedettiin puhelinlinja uusiin entistä tukevampiin puhelinpylväisiin kahdella langalla. Me pojat ihmettelimme suuria eristenuppeja. Lieneeko joskus koetetu, osuuko kivi. Ainakin rikkinäisiä nuppeja ilmaantui. Yhtenä aurinkoisena kevätkesän päivänä ajoi Sydänmaahan kuorma-auto niin että tie pöllysi. Auton lava oli aivan täynnä ihmisiä ja tavaroita. Ne olivat Karjalan evakkoja, joille pian löytyi asunnot. Kotan Kymmenhenkinen perhe tuli meidän kanssamme Kankaalle. He saivat suuren tuvan. Pohtolat asettuivat asumaan Kyllösen vanhaan tupaan ja Jetsojet Konolan pikkupuolelle. Evakot toivat uutta elämää kylään. Pohtolat olivat jostakin Laatokan länsipuolelta, eikä heidän murteensa sanottavasti poikennut omastamme. Jetsoset olivat jostakin Laatokan itärannalta.Perheen vanhusten puhe oli jo melko vaikeaa samoin kuin salmilaisten Kotan perheenkin vanhempien. Lapset tietenkin hyvin nopeasti oppivat ja jo osasivatkin meidän murteitamme. Nytpä ei ollut enää kavereista puutetta.
Vaari oli jo talvella käynnistänyt puutavaran hankinnan meidän uutta kotia varten. Viimeisillä talvikeleillä ajettiin Selista talkoilla yhden talon hirret meiden tulevan kodin paikalle "Meijerikaivolle". Kuoppalassa tarjottiin kahvit talkoolaisille. Nyt jo tulivat tutuikseni Mämmön Matti ja Hyvölän Tauno. Omankylän miehet ajoivat talkoilla jostakin Lehtikankaan takaa kahden metsäkämpän hirret. Kämppien nimet olivat, jos nyt oikein muistan Kaunisto ja Ilola.
Kevään aikana Pienessämäessä myös rakennettiin jotakin. Siellä oli vakituisesti töissä kuorma-auto, jonka polttoaine oli jotakin tärpättiseosta. Kun se ajoi ohi, tuli siitä voimakas tärpätin haju. Sehän oli tuttu haju yskän torjunnasta, kun tärpättiä kaadettiin kuumaan hellan ralliin ja sitä viltin alla hengitettiin. En muista, aukesiko nenä, mutta se oli kuitenkin tarkoitus.
Oli kanis kesäsunnuntai, kun miehille tuli määräys lähteä sotaan. Tämä valtion kuorma-auto komennettiin viemään kylän miehiä. En muista, enkä tiedäkään, mihin saakka miesten piti tällä kyydillä mennä. Ensiksi piti käydä Pienessämäessä tankkaamassa ja me pojat pääsimme sinne kyytiin. Vaikea oli se miesten lastaaminen autoon. En paljokaan ajatellut muita, kun seurasin Annin ja Heimon hyvästelyä. Aivan kuin he olisivat aavistaneet tämän lopulliseksi eroksi.Miksi se varsin pian osoittautuikin. Alkoi sotakesä 1941.
1 kommenttia:
5. helmikuuta 2009 klo 9.29 , kyllimarjaana kirjoitti...
Sujuvaa kerrontaa .
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu