Kesällä -40 Kuoppalassa 2.

Kesä kului nopeasti. En muista ajatelleeni paljokaan kotiin Merijärvelle jääneitä. Tekemistä oli paljon perehtyessäni kylän elämään. Kavereitani olivat lähinnä Jaakon lisäksi Kyllösen Paavo ja joskus Törmälän Mattikin kävi. Heimo-eno opetti yhden sunnuntaipäivän minulle polkupyörällä ajamista. Heimollahan oli silloin jo oma perhe. Anni-puoliso ja pieni tytär Eila. Tehtäviini kuului usein aamuisin ajaa karja Rauhalan taakse niin sanotulle "väliän päälle". Siellähän ei ollut omaa metsää. Muiden kyläläisen ja saviselkästen. Metsälaiduntaminen rajoista piittamatta oli silloin yleinen tapa. Lehmänvientimatkoilla aina joskus poikkesin Haapassaarelle. Siellä oli jo radio. Muista kuunnelleeni aamun hartaita säveliä ja mieleeni jäi Matti Lehtisen laulamana "Rakkahin Jeesus". Laulun olen osannut siitä alkaen ja tarkistin, että tosiaan on mahdollista, että Lehtinen on silloin jo esiintynyt radiossa. Elokuun alkupäivinä olimme leikkaamassa ohraa Myllylän luona. Myllylähän oli silloin Luomajoen kansakoulu. Kaksi juhlapukuista naista ja suunnilleen ikäiseni tyttö ajoivat polkupyörilla koulun pihaan. Vähän kuin sipisten minulle kerrottiin, että ne ovat opettaja Ikeri Juvani, hänen sisarensa Rauha . Myöhemmin selvisi, että tyttö oli opettajan veljen tytär Anneli. Elokuun kymmenes päivä alkoi sitten aivan virallisesti minun koulutieni Luomajoen ala-kansakoulussa. Jaakko oli silloin jo suorittanut yhden alakoululuokan. Juholan Paavo, vaikka oli nuorempi, tuli minun kanssani samalle luokalle. En muista mitään oppimisvaikeuksia, en liioin opiskelun helppouttakaan. Tasaista seiskaa oli numerot. Pääpaino kai oli siinä, että oltiin joukossa. Alakoulua kävin vielä seuraavana kesänä ja syksyllä minut siirrettiin kesken alakoulun yläkouluun, jotta pääsin aloittamaan yhdessä ikäisteni kanssa. Yläkoulua jatkui sitten tasaista, varsin välinpitämätöntä vauhtia neljä luokkaa ja sitten vielä kahtena talvena jatkokursseilla.

Oli puintiaika. Puimakone oli Kuoppalassa. Suuri osa kylän miehistä oli paikalla, tehtäviä riitti kaikille. Tärkein oli moottorinkäyttäjä Pasi Mämmi. Sitten oli syöttäjä ja jyvien säkittäjä. Minun tehtäväni oli silloin olla olkisuovan polkijana. Se oli varmaan halpa-arvoisin tehtävä, mutta hauskin. Paljon hauksempi kuin mihin seuraavaksi pääsin, nimittäin ruumenen ottajaksi. Puimatyöt olivat vielä käynnissä syyskuisena iltana, kun Kuoppalan pihaan ajoi kuorma-auto täydessä lastissa. Siinä oli meidän perheemme. Vaari ja äiti olivat katsoneet viisaimmaksi, että perheemme muutta Merijärveltä äidin kotiseudulle. Hyvin ymärtää tilanteen, kun muistaa, että meitä oli seitsemän lasta, vanhin vasta kymmenvuotiasja. Koti Merijärvellä vasta piirustuksina ja suurin osa pelloista kesken muokattuina kuokoksina. Minä olin jo kahden kesän aikana niin mukautunut paikalliseen elämään ja murteeseenkin, etten herättänyt suurempaa huomiota, mutta kun veljemme tulivat, kyllä murrekin herätti huomiota. Vilho tuli kohta kaverikseni olkisuovan päälle ja alkoi kova kilpailu, kumpi uskaltaa hypätä suovan päältä alla olevaan olkikasaan. Vilho sanoi: Minä se ole sellainen "Pile", että minä kyllä paukahutan. Sana jäi Kyllösen Oton korviin ja siitä veli sai lisänimen pitkiksi ajoiksi. Aluksi koko perheemme majoittui Kuoppalaan, mutta nopeasti kunnostettiin tilat Kankaalle, jonka vaari oli vähän aikaisemmin ostanut omakseen Rauma-Raahe- metsäyhtiöltä, jolla ei silloisen lainsäädännön mukaan ollut oikeutta pitää nimissään maatalouskiinteistöjä. Tästä alkoi perheemme elämä Sydänmaankylässä.