Eino jälleen Kuoppalaan

Syksyllä -39 jatkoin opiskeluani kiertokoulussa. Sitä pidettiin Yppärilän Vilhon talossa yhdessä kamarissa. Opettajan nimi oli Olka Tanskala. Meitä oppilaita oli puolentusinaa. Nimeltä en muista kuin Sanni Jukkolan. Hän oli ikäiseni. Muut oli vanhempia. Koulusta palatessa seurattiin ja ihmeteltiin poikkeuksellisen runsasta lentokoneiden liikkumista taivaalla hyvin korkealla. Lentokoneet herättivät ihmisissä levottomuutta ja puhuttiin, että mitähän tämä tietää. Isä kulki päivittäin uudisraivauksellamme Pökkylällä. Arvi kulki jo kansakoulussa ja niin minun tehtäväkseni jäi viedä isälle päivittäin kahvia ja voileipiä. Monesti jäin koko loppupäiväksi työmaalle ja tulin kotiin vasta isän mukana. Matkaa raivaukselle oli varmaan runsas kilometri. Näistä muistoista mielessä vielä kaksi tapausta. Kerran rakensin mättäistä majan itselleni ja jäin sinne makaamaan. Nukahdin ja heräsin siihen kun isä herätteli, että eiköhän me lähdetä jo kotiin. Kerran tuli maatalousneuvoja meille kotiin ja kyseli tietä isän työmaalle. Hän tuli sitä tarkastamaan. Minut lähetettiin oppaaksi. Kun sitten v.-58 tulin itse maatalousneuvojaksi Keski-Pohjanmaalle. Tämä silloin jo eläkeikää lähentelevä maatalousneuvoja Vilho Hemmilä oli läheinen työtoverini. Vielä tästä isäni raivauksesta yksi muisto. Silloin samana syksynä pidettiin raivauksellamme "kuokkakinkerit". Niin sanottiin. Kysymyksessä oli talkoot. Kylän miehet tulivat joukolla auttamaan isääni. Naapurin täti, Amerikan leski, Naimi, oli kahvia keittämässä ja minä hänellä juoksupoikana. Vieläkin yksi muisto syksyltä. Isämmehän oli innokas metsämies. Sinä syksynä hän kerran otti minut mukaansa metsälle. Ampumista en muista, mutta ansasta saimme koppelon. Silloin täytin myös seitsemän vuotta ja olin lähes vuoden vanhempi, kuin serkkuni Annikki, mistä olin niin ylpeä, että meille tuli siitä lähes riita. Tämä jännityksen täysi syksy kului talvea kohti. Kylän miehet lähtivät sotaan. Muistan päivän, kun näin Matti-sedän kävelevän lakki silmillä papan tupaan. Kohta sinne meni myös isämme. En tiennyt mistä on kysymys. Pappammehan oli maallikkosaarnaaja, joten voi arvailla. Pian myös Matti-setä lähti rintamalle. Isän lähtö tuli itsenäisyyspäivänä aamulla hyvin aikaisin. Miellikuvani mukaan meistä lapsista ei ei ollut lisäkseni hereillä muita. Se lähtö jäi mieleeni. Pian oli joulu. Pienimmille lapsille tuli isältä omat joulukortit. Joulun edellä isä oli mukana Pelkosenniemen kohtalokkaassa taistelussa, jossa vihollisen eteneminen Ouluun katkaistiin. Kirjeitä rintamalta tuli ja mielessä on kirje, jossa isä kertoi olleensa junassa kun heidät siirrettiin pohjoisesta Viipurinlahdelle, mihin oli muodostunut voimakas vihollisen keskitys. Oulaisten kohdalla hän oli niin kovin lähellä kotia, mutta ei päässyt käymään.
Maaliskuun puolivälissä aloimme seurata, kuinka miehiä alkoi palata rintamalta. Odotimme isää kunnes pappamme toi viestiä, että isämme on kaatunut 10.3. Vilajoella. Nuorin veljemme Pentti syntyi 14. huhtikuuta. Kesäkuussa oli isämme muistotilaisuus. Juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna Heimo-eno oli vieraanamme. Oli tullut polkupyörällä tuon jo mainitun 116 kilometrin matkan. Vierailun aikana syntyi suunnitelma, että minä voisin päästä enon pyörän päällä mummulaan. Heimo alkoi kiireesti rakentamaan laudasta pyöräntangolle istuinta minua varten. Sunnuntaiana puoleltapäivin istuin oli valmis ja minut matkatavarani, mitä nyt tähän kuljetukseen sopi, valmiina. Niin matka alkoi. Oulaisissa poikettiin Oulaisten Parantolaan, missä Heikki-eno oli hoidossa. Hän oli sairastunut keuhkotautiin. Viivyimme hänen luonaan jonkin aikaa ja käveleskelimme ja istuimmekin sairaalan puistossa. Sitten jakoimme matkaa. Jo ennen Haapaveden kirkonkylää istuimeni alkoi pettää. Kävelimmekin vähän matkaa ja sitten poikkesimme yhteen taloon, josta saimme vasaran ja nauloja, joilla Heimo korjasi istuintani.
Ohitimme Haapaveden kirkonkylän, varmaan Kytökylänkin ja olimme metsätaipaleella kun alkoi takaamme kuulua auton ääni. Sen aikaisten autojen ääni kuului paljon kauempaa, kuin nyt ja kulkivat hitaammin. Jäimme odottelemaan ja pääsimme kyytiin. Se oli lija-auto, jolla kärsämäkiset nuoret olivat palaamassa Haapavedeltä iltamista. Auto oli tupaten täynnä ihmisiä. Joku luovutti paikkansa Heimolle ja joku täti oli niin avulias, että sieppasi minut syliinsä, mutta minä hätäännyin siitä kovin ja palasin Heimon syliin. Kun Kärsämäeltä jakoimme matkaa, niin Heimo kertoi, että olisithan sinä voinut olla sen tädin sylissä. Hänellä on iselläänkin sinun ikäisesi poika. Aamun sarastaessa saavuimme Kuoppalaan. Sen yön unet jäivät varsin lyhyeksi. Maanatai aamuna alkoi heinänteko, johon tietenkin kaikki lähtivät mukaan.