Eino Kuoppalassa v.1938

Tulimme isän kanssa Kuoppalaan ilmeisesti alkuviikosta helmikuun puolivälin tienoilla. Isä aloitti tukinajon välittömästi ja oli pitkät päivät metsässä. Minun kotiutumiseni alkoi myös hyvin nopeasti. Yksittäisiä muistoja alkuajoilta on niukasti. Mielessä on , että heti seuraavana sunnuntaina hiihtelimme isän kanssa oikolatua Potaskalaan vierailulle. Ilmeisesti Kuoppalasta löytyi kummallekin sopivat sukset. Eihän minulla kotanakaan ollut vielä omia suksia, mutta hiihtoa oli harjoiteltu. Kotona oli paljon puhuttu, että Potaskalassa on minun ikäiseni serkkupoika, Jaakko. Hänen tapaamisensa ja häneen tutustuminen oli tietenkin minulle hyvin tärkeä ja kiireellinen asia. Yksityiskohta, joka pyörii vieläkin mielessä on, kun isä osti Oulaisista tiskipaperiin käärityssä töttörossa pastilleja ( myöhemmin niitä nimetettiin Maalaisliittolaisiksi ). Potaskalassa isä antoi nämä pastillit Hilma-tädille. Pian minä aloin kaipailla, että eikö niitä maistella. Isä vähän nuhteli minua sopimattomasta käyttäytymisestä. Olihan Potaskalassa silloin tietenkin myös Esko, useita vuosia nuorempi, joten hänestä ei siltä ajalta jäänyt erityistä muistoa.Talvi kului Kuoppalassa nopeasti. Miehet olivat menneet aina töihinsä, kun minä heräsi. Impi oli aamuin illoin navetassa. Mummu askaroi lieden ääressä. Vaarikin oli usein päivin kotona. Korjasi työkaluja, varusteita tai suutaroi kinttaita tai pohjasi uudelleen väen nahkasaappaita. Vaari huolehti myös rehujen kuljetuksesta ladoista karjalatoon. Ilmeisesti myös siitä että uunin edessä oleva toistammetriä pitkä ja noin metrin korkuinen halkolaatikko oli täynnä puita. Halkolaatikon päällä oli hyvä istua lämmittelemässä ja joskus jopa nukahtaa.


Kuoppalassa oli silloin vielä osittain luonnonkivistä muurattu hyvin suuri uuni. Siinä avoliesi ja uunin päällä suuri tila varusteiden ja tarvikkeiden kuivatukseen ja myöskin viluisimpien lämmittelyyn. Tuo hanha uuni purettiin välirauhan aikana kesällä 1940, jolloin oli jo toista kertaa Kuoppalassa. Rajalen Eemi Saviselistä oli muuraamassa uuden ja minä sain varsin tarrkan kuvann uunin muurauksesta. Olinhan koko ajan seuraamassa muurarin työtä.


Helena Sofia, mummu tai Leena, niinkuin vaari häntä kutsui, liikui tuvassa hyvin tasaisesti ja vähä eleisesti. Vaikka talossa oli niin monenlaista väkeä, ei hhänen tarvinnut korottaa ääntään, eikä kahteen kertaan sanoa muille, paitsi ilmeisesti minulle joutui toistamaankin. Hänhän oli silloin vasta 58 vuotia. Mummulla oli silloin jo vaikea astma, johon ei ollut vielä tehokkaita lääkkeitä ja se varmasti vaikutti hänen jokapäiväiseen elämäänsä. Mummulla oli apteekista ostettuja Astmasavukkeita, joita hän joskus poltti uunin edessä istuen. Keväällä olin mummun mukana hakemassa suopursuja Konirämeeltä. Niitä kuumassa vedeä hautomalla syntyi yhtä voimakasta hajua, kuin savukkeistakin ja se ehkä myös helpotti hengitystä.


Impin työpäivistä muistan, että navetasta palattuaan hän toi suuressa puuämpärissä vesihauteessa olevan kesällä lehtevistä koivun oksista tehdyn varpuluudan, jolla hän lakaisi tuvan lattia. Siivoustöistä selvittyään hän siirtyi kamariinsa, jossa oli kutomakone ja kyläläisten tuomia lankoja. Niistä piti tehdä heille villapuseroita, välihousuja ja sukkia. Usein kävi myös asiakkaita tuomassa uusia lankoja ja hakemassa valmiita töitä.


Vanhemmat pojat kulkivat jo päivät metsässätöissä. Heimo saattoi joskus jäädä nikkaroimaan joitakin huonekaluja. Heikki oli päivät koulussa. Paljon sain olla myöskin vaarin seurassa ja hän saattoi joskus puhua melko tiukastikin. Vaari kiskoi päreitä ja teki niistä eri kokoisia pärekoreja erilaisiin tarkoituksiin. Hänen opastuksellaan sain myös itse kokeilla korin tekoa. Päreitä käytettiin myös valon lähteinä. Pärepihti oli lieden reunalla, ettei ollut tulen vaaraa.


Vaarin aivan erityinen luonteenpiirre oli säästäväisyys. Kaikki vanha otettiin uusionkäyttöön niin usein, kuin se vain oli mahdollista. Vuosia myöhemmin paljon Kuoppalassa kortteeria ollut pyhäntäläinen Erkki Laukka muisteli ja sanoi luulleensa, ettei Kuoppalan Jaakon varastoissa ollut uutta nahkaa ollenkaan, vaikka hän usein suutaroi. Eräänä aamuna hän oli herännyt tavallista aikaisemmin ja nähnyt, että isäntä leikkasi tupakkamassin nööriä aivaun uudesta vasikan vuodasta. Talvipäivät kuluivat nopeasti. Päiväsydän oli hiljaisempaa ja illat kovaa hyörintää, kun miehet palasivat metsästä. Kuivasivat ja huoltivat varusteitaan ja juttelivat päivän tapahtumisyta.


Talvikelien alkaessa loppua isäkin lähti kotiin, mutta minä jäin vielä Kuoppalaan, kunnes mummu vasta elokuun lopulla lähti viemään minua kotiin.