Heimo Jaakko Autio s.20.10.1914 k. 8..9.1941

Heimo Jaakko Autio s. 20.10.1914 k. 08.09.1941

Heimo-enoon tutustuin talvella -38 samoin kuin Heikkiinkin. Mieleeni ei ole jäänyt mitään ensimmäistä havaintoa. Vain se, että miehiä oli paljon ja hiljalleen siitä joukosta alkoivat omat miehet erottua. Heimo harrasti puusepän hommia iltaisin. Jäipä joskus päiväksikin rakentamaan jotakin huonekalua. Tulin tietämään, että Heimo oli ollut oikein veistokoulussa. Myöhemmin, kun itse olin Maatalouden neuvontajärjestön palveluksessa, tulin tietämään, että Oulun Talousseuralla oli kiertävä miesten käsityökoulu. Jopa tuon koulun opettaja Einari Laaksonen tuli minulle tutuksi, vaikka ei hän enää ollut työssä. Tässä mainittakoon, että näitä miesten veistokursseja hän oli käynyt pitämässä Vetelissä saakka ja vetelissä silloisesta kurssitalosta sitten tulikin kiinteä veistokoulu, joka vasta vuoden 1970 paikkeilla fuusioitiin ammattikasvatushallituksen toimesta Kalajoen Kotiteollisuuskouluun. Ehdin olla vähän aikaa koulun hallinnossakin.
Heimo-eno tuli jo silloin ensimmäisen tuttavuuden aikana miehen malliksi. Neuvontajärjestön ansiota tai vaikutusta ilmeisesti oli, että Heimolle tuli sellainen kouluvihkon kokoinen lehti, jota näin hänen lukevan ja sain tietää, että lehden nimi oli Maan suola. Myös sen sain selville vasta ”isona” että se oli tuon saman neuvontajärjestön lähinnä lannoitusta ja maan muokkausta käsittelevä julkaisu. Heimo oli ollut sotaväessä jo ennen tätä tutustumistani häneen ja hänen kuvansa sotilaspuvussa oli tullut äidille kirjeessä.
Mielessäni on muistikuva, että Heimo tuli kerran talvella meille Merijärvelle kylään ja sellainen selityskin oli, että hän oli viikkokausia ollut sisällä jotakin puusepän työtä tehden ja sitten lähtenyt metsätöihin, vilustunut ja nyt ” oli vielä vähän huonossa kunnossa, niin lähdin kylään”. Tämän täytyi siis olla jo ennen vuotta -38. Kun sitten Heimo ilmestyi yllättäen kesäkuun lopulla 1940 meille vierailulle, oli hän ainakin minulle jo kovinkin tuttu. Lyhyessä ajassa hän ehti autella äitiä monissa asioissa ja kun sitten sunnuntaiaamuna minulle esitettiin, että voisin päästä Heimon pyörän päällä Kuoppalaan, niin totta kai olin heti valmis. Sen matkan olen omalta osaltani kertonut varmaan useaankin kertaan, mutta Heimon osuutta en ole tainnut paljoakaan arvioita. Onhan se ollut aikamoinen urakka. Sata kuusitoista kilometriä. Seitsen vuotias poika tangolla ja ja hänen varusteet ritsillä. Välillä poikettiin Haapavedellä tievarressa olevaan taloon korjaamaan pojan istunta. Talosta saatiin nauloja ja vasara lainaan. Taas jatkettiin. Haapaveden ja Kärsämäen välillä saatiin vähän matkaa linja-auton kyytiä, kun kärsämäkiset olivat palaamassa Haapavedeltä tansseista. Kärsämäeltä Kuoppalaan vielä liki kahden tunnin matka, kun nouseva aamuaurinko jo painoi raskaana silmäluomia. Viimein oltiin perillä, mutta lyhyeksi jäi unet, kun väki kokosi työvälineitä heinätöiden aloittamiseen. Heimon osalta muistan siltä kesältä, että hän oli tuonut Anninsa Kuoppalaan ja heilläoli myös Eila-vauva. Ilmeisesti Heimo oli ottanut jonkinlaisen vastuun myös minusta, koska olin paljon hänen mukanaan. Sunnuntaina ei menty edes kuivia heiniä latoon ajamaan. Yhtenä sunnuntaina Heimo päätti opettaa minut ajamaan pyörällä ja vaarin pyörä, johon vaari oli tehnyt puusta tangon ja maalannut sen mustaksi, oli vapaana ja juuri sopiva tarkoitukseen.
Heimo piteli ritsistä pyörää pystyssä ja minä polin ja ohjasin. En muista, kuinka moneen kertaan Kuoppalan, Meijerikaivon ja Kankaan väliset polut käytiin läpi, ennen kuin taluttaja vapautui hommasta, kuitenkin viimein. Myös Eila oli Heimo tärkeä. Anni, Heimon puoliso osallistui tiiviisti karjan hoitoon ja niin Heimolle, kuin mummullekin jäi tehtävää vauvan hoidossa. Kun sitten syksyllä meidän perheemme tuli Sydänmaahan Kuoppalan elämä vilkastui kovasti entisestään.
Pentti, nuorin veljemme oli Eilan kanssa saman ikäinen ja niin saattoi nämä alle vuoden ikäiset vauvat nähdä yhtä aikaa lattialla pyörimästä. Valitettavasti silloin ei kaikkia tilanteita pystytty tallentamaan valokuvina. Ilman valokuvaakin on muistiini piirtynyt lähtemättömästi kuva Heimosta istumassa Eila sylissään takan loisteessa, ollen jo tiedossa, ettei Eilalla ole paljon päiviä jäljellä. Toinen vakava ilme Heimon kasvoilla oli, kun myöhemmin talvella minä sairastuin kovaan kuumeeseen ja jouduin jäämään pois koulusta. Äiti haki minut perheen piiriin Kankaalle. Illalla myös Heimo istui vuoteeni vieressä pohtimassa, miten päästäisiin lääkäriin. Mahdotontahan se siinä tilanteessa oli. Kuume hellitti ja uusi monta kertaa, kunnes vasta syyskuussa -44 pääsin lääkäriin. Pysyvä muisto seuraavalta kesältä on, kun miehille tuli lähtö jatkosotaan. Heimon ero puolisostaan Annista oli niin vaikea, ettei siinä ollut hiventäkään siitä uhosta, jota joillakin miehillä sanottiin olleeni, että ”ajetaan ryssä rajan taa ja tullaan kotiin heinäntekoon.”
Niin vähäeleinen kuin vaarimme olikaan, hän oli Heimosta ylpeä. Heimo oli laatinut jonkun asiakirjan, minkä vaari oli lukenut, ja jonka kanssa Heimo kävi asioimassa Oulussa maan-mittauskonttorissa. Vaarin mielestä Heimo oli hyvä asianhoitaja.
Heimo kaatui Uhtualla Kangasvaarassa syyskuun 8. päivä. Haudattiin Kärsämäen sankarihautaan.
Anni viipyi Kuoppalassa vielä jonkin aikaa, mutta siirtyi sitten lapsuuden kotiinsa Raaheen ja haki tavaransa Kuoppalasta vasta muutaman vuoden kuluttua. Mummun hautajaisissa hän vielä kävi.