Muistikuvia Heikki-enosta

Mielessäni on ollut tallentaa omat muistelukseni Helena Sofian ja Jaakon jo edesmenneistä lapsista blogiin. Nyt ajattelin aloittaa sen nuorimmasta päästä eli Heikistä. Jo lapsena kuolleista tytöistähän ei ole mitään omakohtaista tietoa, joten heistä en kirjoita.

Heikki s. 30.03.1924 k. 05.01.1941.
Ensi tapaamisesta ei ole muistikuvaa ja sen voi ymmärtää, kun myöhään talvi-iltana tulimme kaksi päivää kestäneeltä matkalta Kuoppalan ”pirttiin”, jossa penkeillä ja lattiallakin makoili outoja miehiä, metsätöissä kulkevia kortteerilaisia. Siinä vaan sitten alkoi muotoutua uusi elämä. Isä oli tietenkin aluksi kaikkein tärkein, mutta pian alkoivat tulla yhä tutummiksi myös mummu, Impi ja vaari sekä varsin pian Heikki, joka oli silloin pian nelitoista vuotias koulupoika ja palasi päivittäin koulusta paljon aikaisemmin kuin aikuiset miehet metsästä. Heikki oli kiltti poika. Oikein sellainen miehen malliksi kelpaava, aina hyväntuulinen, eikä riidellyt. Olen muistellut käyneeni Heikin mukana koulussakin, mutta varmaankin se on ollut varsinaisen kouluajan ulkopuolella, tai ehkäpä tutut opettaja sallivat tunneilla olonkin. Opettajana Luomajoen koululla oli silloin Tyyne Pelkonen ja kotiapulaisena tai hänen seurana sisarensa Anni. Nämä sisarukset tuntuivat oleva Kuoppalassa kovasti tuttuja. Puhuttiin vain Tyynestä ja Annista. Niinpä sitten, kun olin Heikin mukana käymässä koululla, niin olin sanonut opettajaa Tyyneksi ja sinutellut, mikä oli kovasti vastoin sen aikaisia käyttäytymissääntöjä. Heikki oli kertonut sen mummulle ja sain siitä mieleen jääneet ohjeet. Vieläpä myöhemmin kuulin keskustelun, kun mummu seuraavan opettajan vierailun aikana kertoi, että on Einoa opetettu, kuinka opettajaa puhutellaan. Tästä Tyyne opettajasta vielä se, että seuraavan talven hän vielä oli ollut Luomajoen koululla, mutta sitten siirtyi Raaheen. Anni jäikin sitten Heimo-enon aviopuolisoksi.
Heikki-eno nuoresta iästään huolimatta oli osaava ja toimekas. Hänen töistään mm. pieni ”riini”, siis kannellisen keltaiseksi maalatun puulaatikon, jossa oli saranat ja lukko. Mielestäni aivan verrattoman kaunis ja niinpä sitten sainkin sen omakseni, jossa säilytin kaikkia arvoesineitäni siihen saakka, kunnes omat poikani saivat sen käsiteltyä loppuun. Aitan seinustalle Heikki rakensi leikkimökin. Katto siinä oli sateen pitävä, mutta seinät varsin ilmavat. Minun mielestäni aivan verraton leikkipaikka minulle kesäisinä päivinä. Heikin puusepän taidoista vielä se, että hän rakensi viulun. Ihan hyvän näköinen se oli, mutta ei Heikki varmaan ehtinyt oppia soittamaan, eikä muitakaan soittajia Kuoppalassa ollut. Aikanaan Kuoppalan pesää ja perintöjä selvitettäessä viulu tuli Viitalaan. Tuskinpa se on kolmannen sukupolven käsittelyä kestänyt. Pysyvä muisto kesältä -38 on, kun Heikin kanssa saimme tehtäväksi viedä joen taakse Korpiniittyyn heinäväelle iltapäiväkahvit. Piti mennä joen yli Vesimyllyn koskessa olevia pitkospuita myöten. Heikki meni tietenkin onnistuneesti, mutta minä pelkäsin ja tietenkin putosin koskeen, jossa kesätulvan johdosta oli tavallista runsaammin vettä. Virran mukana menin vähän matkaa ja tartuin kosken alapuolella olevaan kiveen, josta Heikki hyppäsi minut pelastamaan. Se kesä kului nopeasti ja mummu lähti elokuulla viemään minut kotiin. Seuraavalta kesältä jäi muisto, kun Heikki tuli Päätaloon meille vierailulle. Heikin nähdessäni innostuin niin, että viskasin kädessäni olleen äidin avainnipun ikkunaan, jossa kesällä oli tietenkin vain yksinkertainen lasi. Lasi rikki ja avaimet pihalle. Siinäpä tuli riemun keskelle vähän muutakin väriä ja Heiskille työ, korjata ikkuna. Muisto seuraavalta kesältä. Oli isän muistotilaisuus ja seuraavan sunnuntain aikana Heimo-eno oli meillä käymässä. Jo sunnuntaiaamuna. Äiti ilmoitti minulle, että voisin päästä taas Kuoppalaan enon pyörän päällä. Tietenkin minä innostuin tavattomasti ollenkaan miettimättä, mitä on istua 116 kilometriä polkupyörän tangolla. Kiireellä Heimo rakensi puusta istuimen. Varmaan siihen tuli jotakin pehmikkeitäkin. Niin lähdettiin matkaan. Oulaisissa poikettiin Oulaisten parantolaan, jossa Heikki oli silloin hoidossa. Minulle ei ole milloinkaan selvinnyt, missä vaiheessa Heikin sairaus todettiin. Mielestäni Heikki oli silloin hyvin reipas ja terveen näköinen. Viivyimme hetken hänen luonaan. Matkaa kesti aamutunneille ja pian Kuoppalassa väki heräsikin aloittelemaan sen kesän heinätöitä. Heikin sairaus pahentui yllättävän nopeasti ja Heikki tuli syksyllä kotiin. Nyt kuitenkin sairaus oli kehittynyt siihen vaiheeseen, että Heikki joutui vuoteen omaksi Kuoppalan peräkamariin, eikä meidän sallittu siellä vierailla. Heikin hautajaiset olivat joskus tammikuun lopulla. Arkku rakennettiin Kuoppalan tuvassa. Puuseppänä oli Siltalan Jaakko Saviselistä. Sama puuseppä oli tekemässä arkkua muutamaa vuotta myöhemmin myös mummulle. Sitä en muista kuka vaarille teki arkun, mutta mahdollisesti vielä silloinkin oli Siltalan Jaakko. Hautajaisaamuna saattojoukko kokoontui Kuoppalaan. Vainaja hyvästeltiin, arkku suljettiin ja läheisistä, sukulaisista sekä naapureista koostuva saattojoukko lähti kohti kirkonkylää pitkänä hevos-raitona. Mukaan lähtijöitä oli läheisissäkin enemmän kuin omaan kyytiin mahtui. Niinpä Akanmäen joukostakin ainakin Markku jäi minun seurakseni Kuoppalaan ja hänen paikkansa reessä sai joku Heikin sisaruksista. Iltahämärissä saattojoukko palasi ja hautajaisia vietettiin myöhään iltaan.