Jatkosodan aikana Kuoppalassa ja Kankaalla

Muistelukseni Helmi-Mariasta päättyi siihen, että Kuoppalassa valmisteltiin Heimo Jaakon hautajaisia. Ododettiin Eino Samuelia veljensä hautajaisiin, mutta siihen saapui tieto hännen haavoittumisestaan 23.9. -41 Marossa Petroskoita lähestyttäessä. Kranaatin sirpale oli osunut hänen päähänsä ja rikkonut aivoja suojaavan luun. Vain aivokalvo jäi suojelemaan aivoja. Sotasairaalassa Eino toipui varsin nopeasti, mutta ennuste oli varsin huono. Sirpale voisi liikahtaa ja rikkoa aivokalvon. Toisaalta sirpaleen poisto oli hyvin vaikea ja epäonnistumisen vaara suuri. Potilas itse joutui ratkaisemaan, ryhdytäänkö vaikeaan leikkaukseen. Eino teki myönteisen ratkaisun. Sirpale poistettiin onnistuneesti ja nopea parantuminen pääsi alkamaan. Muutaman kuukauden sairaala-ajan jälkeen Eino pääsi vuoden kestävälle toipumislomalle kotiin. Helmi Marian ja koko perheen elämä liittyi varsin kiinteästi Kuoppalan elämään. Lauantaisin oltiin Kuoppalassa saunomassa ja me lapset olimme päivittäin Kuoppalassa mukana kaikenlaisessa toiminnassa. Siinä vaiheessa Arvi, Anni ja minä olimme tietenkin päivät koulussa. Minä yövyinkin hyvin paljon Kuoppalassa. Yhden talven myös Erolan Paavo oli koulussa Sydänmaassa ja yöpyi viikot Kuoppalassa. Jo kouluikäisinä osallistuimme voimiemme mukaan kaikenlaiseen työhön ja nopeasti haavoittumisestaan toipuva Eino Samuel oli kaikessa mukana.
En muista kuinka kauan Anni, Heimo-enon leski viipyi Kuoppalassa miehensä kaatumisen jälkeen. On vain hajanaisia muistikuvia siitä, kuinka Anni osallistui karjan hoitoon, oltiin heinäpellolla ja tietenkin myös kaikkeen sisällä tapahtuvaan työskentelyyn. On sitten sellainenkin muistikuva, että Annin yksityisomaisuus oli hänen lähtönsä yhteydessä varastoitu Kankaalle peräkamariin, joka oli ollut meidän käytössämme aikaisemmin. Muistan, kun Anni yhdessä äitinsä kanssa tuli myöhemmin käymään Kuoppalassa. Olin hänellä jonkinlaisena apuna ja kaverina, kun hän kävi omaisuuttaan läpi ja pakkasi sen, mitä vei sitten kotiinsa Raaheen.
Mummun, siis Helena Sofian hautajaisiin Anni tuli vielä maaliskuussa -44. Sen muistan varsin hyvin, että tapasimme mummun haudalla ja kun Myllylän Papan kyydissä ei ollut muita kuin minä, niin siinä oli tilaa myös Annille ja näin meillä oli vielä yhteinen matka takaisin kirkolta Kuoppalaan.
Palaan tässä aikaan, jolloin elettiin vielä jatkosodan ensimmäistä ja toista vuotta. Mummu oli aktiivisesti mukana kaikessa ja niin tietenkin myös vaari. Einolla oli tuo vuoden toipumisloma ja se oli talon töiden ja asioiden hoidon kannalta suuri helpotus. Totta kai seurattiin sodan kulkua. Kun Kuoppalassa ja Viitalassa ei silloin ollut radiota, tiedot saatiin lehdistä ja naapureilta, joilla oli radiot.
Kun kylän posti tuotiin Kuoppalaan tavattiin kyläläisiä ja yhteys heihin säilyi tiiviinä. Kaikesta, mitä oli ennen saatu kaupasta, oli nyt puute. Mm lamppuöljy, joka oli ollut ainoa valon lähde, oli nyt loppu. Sitä koetettiin korvata karbidilla. Karbidi antoi kirkkaan valon mutta valon saanti siitä oli jokailtaista seikkailua. Eino-enolla ja eräillä muillakin kylän miehillä oli innostusta sähkövaloihin ja niin me pojat hänen avustuksellaan ja ammattitaidollaan rakennettiin siipiratas Vesimyllyn koskeen. Akselin päähän vanha polkupyörä ja pyörän dynamo siihen jauhamaan sähköä. Aitalangasta johto sisälle. Etäisyys oli liian suuri ja vähä virta hukkui välille. Toimivin keino oli päre pihdissä tai talin poltto nauriskupissa. Tosin koetettiin sitäkin, että se pyörä ja dynamo tuotiin koskelta sisälle ja me pojat sitten vuorotellen veivasimme polkimista pyörää. Valo oli kovin vähäinen, eikä vaarin kärsivällisyys kestänyt sitä touhua pitkään. Jo silloin syystalven aikana piti kotirintamalle jääneiden aikuisten naisten hakata halkoja tietty velvoite. Silloin tuli tutuksi sana, ”motti”. Puhuttiin motti-talkoista. En muista montako mottia se naisten velvoite oli. Myöhemmin, vielä sodan jälkeenkin käytettiin motti-sanaa. Oli motti-mestareitakin, miehiä, jotka olivat voittaneet halonhakkuukilpailuja. Ennätykset olivat huikeita. Jopa 14 kuutiometriä halkoja päivässä. Kuinka lienee ollut mahdollista sellaista tulosta saavuttaa, kun ei vielä nykyaikaisista työvälineistä ollut mitään tietoa. Meille koululaisillekin oli omat talkoot. Käytiin koko koulun joukolla hakkaamassa rankoja kylän ainoalle sotaorpoperheelle, siis meille.