Koululaisten mustikkaretki elokuussa -42
Koululaisten mustikkaretki elokuussa 1942
Luomajoen kansakoulun kaikki oppilaat opettajansa Inkeri Juvanin ja parin kylän naisen opastuksella päättivät lähteä mustikkaretkelle Halmemäkeen. Monet kyläläiset olivat käyneet siellä mustikassa kuultuaan kerrottavan siellä olevan runsaasti mustikoita. Olin minäkin käynyt Halmemäessä aikaisemminkin ja jotkut koulumme isommista pojista sekä varmaankin ne naiset, jotka lähtivät oppaiksemme. Halmemäki oli siihen aikaan varsin luonnonvaraista suurta metsää Kärsämäen ja Pyhäjärven välisessä laajassa metsäalueessa. Matkaa kylältämme ensin Lehtikankaaseen pahaista kärrytietä oli viisi kilometriä ja siitä mustikkiaikana selvästi erottuvaksi poluksi tallattua polkua toiset viisi kilometriä. Mukaamme retkelle sai lähteä myöskin alakoululaisia, mikäli vanhempansa sen sallivat. Pojista olimme vanhimpia silloin kymmenvuotiaat Jaakko ja minä. Varmaankin olivat joukossamme Juholan Paavo, Törmälän Matti ja Puolakan Ilmari. Nuoremmista en varmasti muista muita kuin veljeni Vilhon, silloin vasta kahdeksan ikäinen. Tyttöjen joukossa oli ilmeisesti muutamia ylemmän luokan oppilaita, mm Anni siskoni. Minun alkumatkaani helpottamassa oli vaarimme vanha polkupyörä, jossa tosin ei ollut renkaita, vain vanteet soraisilla paikoilla kovasti ratisten.
Tuon kymmenen kilometrin matkan taivallettuamme touhusimme koko päivän metsässä. Mitään erikoisempaa marikkoa emme onnistuneet löytämään. Ahkerimmat saivat kuitenkin astioihinsa runsaastikin marjoja. Me isommat pojat ilmeisesti keksimme muutakin tekemistä. Niinpä minunkin marjasaaliini jäi varsin vaatimattomaksi.
Päivän jo alettua kallistua iltaan, opettajamme kutsui joukot kokoon lähteäksemme kotimatkalle. Kokoonnuimme paikkaan, josta aamupäivällä hajaannuimme. Saman polun varrelle. Lähdettiin liikkeelle, mutta meidän poikien mielestä väärään suuntaan. Oppaamme ja opettaja olivat sitä mieltä, että kyllä suunta on oikea ja lisäksi oppaamme tiesivät, että kaikki tiet sieltä tulevat Lehtikankaaseen. Niin lähdimme liikkeelle. Matka jatkui ja jatkui, eikä tuttuja seutuja tullut. Vielä suuntakin oli meidän poikien mielestä aivan väärä. Viimein, jo illan hämärtyessä, kun meidän jo hyvinkin olisi pitänyt olla Lehtikankaassa, avautui eteemme pieni peltoaukea. Sen keskellä pieni puro ja puron varressa harmaa, ikivanha talo tarpeellisine talousrakennuksineen. Paikka, jossa kukaan meistä ei ollut koskaan käynyt. Pakkohan meidän oli nyt ottaa selvää, missä olemme ja niin pääsimme, ainakin osa joukosta sisälle, jossa oli kolme, mielestämme hyvin vanhaa ihmistä, mies ja kasi naista. He kertoivat, minkä jo tiesimmekin, olimme lähteneet väärään suuntaa ja tulleet yksinäiseen taloon, jonka nimeksi asukkaat ilmoittivat Jäniskoski. ( Nyt kartassa paikan nimi on Kurjala.) Ystävällisesti vanhukset tarjosivat meille voileipää ja piimää juomaksi ja opastivat meidät oikopolulle, jota myöten pääsisimme Lehtikankaaseen. Tämä oikopolku, jota kartalta mitaten on liki kahdeksan kilometriä linnuntietä Lehtikankaaseen, kulki Kärsämäennevan yli. Jäniskosken asukkaat kertoivat nevan yli olevan pitkospuut, jotka löysimmekin. Kun elokuinen yö alkoi hämärtyä pimeäksi ja pitkospuut olivat paikoin hyvinkin lahonneet, oli tuon useita kilometrejä laajan suon ylitys kova ja huolestuttava yritys. Kun viimein pääsimme suon yli kovalle maalle, alkoi jo Lehtikankaan suunnasta kuulua huutoja, joihin vastasimme. Selvisi, että lähes kaikki kylämme liikkeelle pääsevät ihmiset olivat tulleet Lehtikankaaseen vastaan ja osa jo lähtenyt metsään meitä etsimään. Etsintä partio tietenkin koostui naisista, nuorista ja varsin vähistä miehistä. Eihän kylässämme silloin ollut muita asevelvollisuus iässä olevia miehiä kuin Eino-enomme, joka oli haavoittumisensa jälkeen toipumislomalla. Niin tämä ikimuistoinen retkemme päättyi onnellisesti, vaikka se silloin jo ehti tuntua varsin vaikealta. Kartalta mitaten matkaa kertyi 28 kilometriä. Kun siihen lisätään päivä marjassa ja polkujen mutkat sekä pitkospuiden pudotukset, niin kertyihän siitä urakkaa ainakin mukana olleille alle kymmenvuotiaille lapsille. Aamulla olin mummun, Helena-Sofian puhuttelussa ja hän oli selvästi tyytymätön siihen, että minä olin saanut vähemmän marjoja, kuin nuorempi veljeni Vilho, vaikka minulla oli koko seurueen ainoa polkupyörä. Tosin ilman renkaita.
Luomajoen kansakoulun kaikki oppilaat opettajansa Inkeri Juvanin ja parin kylän naisen opastuksella päättivät lähteä mustikkaretkelle Halmemäkeen. Monet kyläläiset olivat käyneet siellä mustikassa kuultuaan kerrottavan siellä olevan runsaasti mustikoita. Olin minäkin käynyt Halmemäessä aikaisemminkin ja jotkut koulumme isommista pojista sekä varmaankin ne naiset, jotka lähtivät oppaiksemme. Halmemäki oli siihen aikaan varsin luonnonvaraista suurta metsää Kärsämäen ja Pyhäjärven välisessä laajassa metsäalueessa. Matkaa kylältämme ensin Lehtikankaaseen pahaista kärrytietä oli viisi kilometriä ja siitä mustikkiaikana selvästi erottuvaksi poluksi tallattua polkua toiset viisi kilometriä. Mukaamme retkelle sai lähteä myöskin alakoululaisia, mikäli vanhempansa sen sallivat. Pojista olimme vanhimpia silloin kymmenvuotiaat Jaakko ja minä. Varmaankin olivat joukossamme Juholan Paavo, Törmälän Matti ja Puolakan Ilmari. Nuoremmista en varmasti muista muita kuin veljeni Vilhon, silloin vasta kahdeksan ikäinen. Tyttöjen joukossa oli ilmeisesti muutamia ylemmän luokan oppilaita, mm Anni siskoni. Minun alkumatkaani helpottamassa oli vaarimme vanha polkupyörä, jossa tosin ei ollut renkaita, vain vanteet soraisilla paikoilla kovasti ratisten.
Tuon kymmenen kilometrin matkan taivallettuamme touhusimme koko päivän metsässä. Mitään erikoisempaa marikkoa emme onnistuneet löytämään. Ahkerimmat saivat kuitenkin astioihinsa runsaastikin marjoja. Me isommat pojat ilmeisesti keksimme muutakin tekemistä. Niinpä minunkin marjasaaliini jäi varsin vaatimattomaksi.
Päivän jo alettua kallistua iltaan, opettajamme kutsui joukot kokoon lähteäksemme kotimatkalle. Kokoonnuimme paikkaan, josta aamupäivällä hajaannuimme. Saman polun varrelle. Lähdettiin liikkeelle, mutta meidän poikien mielestä väärään suuntaan. Oppaamme ja opettaja olivat sitä mieltä, että kyllä suunta on oikea ja lisäksi oppaamme tiesivät, että kaikki tiet sieltä tulevat Lehtikankaaseen. Niin lähdimme liikkeelle. Matka jatkui ja jatkui, eikä tuttuja seutuja tullut. Vielä suuntakin oli meidän poikien mielestä aivan väärä. Viimein, jo illan hämärtyessä, kun meidän jo hyvinkin olisi pitänyt olla Lehtikankaassa, avautui eteemme pieni peltoaukea. Sen keskellä pieni puro ja puron varressa harmaa, ikivanha talo tarpeellisine talousrakennuksineen. Paikka, jossa kukaan meistä ei ollut koskaan käynyt. Pakkohan meidän oli nyt ottaa selvää, missä olemme ja niin pääsimme, ainakin osa joukosta sisälle, jossa oli kolme, mielestämme hyvin vanhaa ihmistä, mies ja kasi naista. He kertoivat, minkä jo tiesimmekin, olimme lähteneet väärään suuntaa ja tulleet yksinäiseen taloon, jonka nimeksi asukkaat ilmoittivat Jäniskoski. ( Nyt kartassa paikan nimi on Kurjala.) Ystävällisesti vanhukset tarjosivat meille voileipää ja piimää juomaksi ja opastivat meidät oikopolulle, jota myöten pääsisimme Lehtikankaaseen. Tämä oikopolku, jota kartalta mitaten on liki kahdeksan kilometriä linnuntietä Lehtikankaaseen, kulki Kärsämäennevan yli. Jäniskosken asukkaat kertoivat nevan yli olevan pitkospuut, jotka löysimmekin. Kun elokuinen yö alkoi hämärtyä pimeäksi ja pitkospuut olivat paikoin hyvinkin lahonneet, oli tuon useita kilometrejä laajan suon ylitys kova ja huolestuttava yritys. Kun viimein pääsimme suon yli kovalle maalle, alkoi jo Lehtikankaan suunnasta kuulua huutoja, joihin vastasimme. Selvisi, että lähes kaikki kylämme liikkeelle pääsevät ihmiset olivat tulleet Lehtikankaaseen vastaan ja osa jo lähtenyt metsään meitä etsimään. Etsintä partio tietenkin koostui naisista, nuorista ja varsin vähistä miehistä. Eihän kylässämme silloin ollut muita asevelvollisuus iässä olevia miehiä kuin Eino-enomme, joka oli haavoittumisensa jälkeen toipumislomalla. Niin tämä ikimuistoinen retkemme päättyi onnellisesti, vaikka se silloin jo ehti tuntua varsin vaikealta. Kartalta mitaten matkaa kertyi 28 kilometriä. Kun siihen lisätään päivä marjassa ja polkujen mutkat sekä pitkospuiden pudotukset, niin kertyihän siitä urakkaa ainakin mukana olleille alle kymmenvuotiaille lapsille. Aamulla olin mummun, Helena-Sofian puhuttelussa ja hän oli selvästi tyytymätön siihen, että minä olin saanut vähemmän marjoja, kuin nuorempi veljeni Vilho, vaikka minulla oli koko seurueen ainoa polkupyörä. Tosin ilman renkaita.
1 kommenttia:
12. maaliskuuta 2009 klo 12.02 , Helena kirjoitti...
Olipa kiva lukea hyvä ja seikkaperäinen kertomus mustikkaretkestä, josta olen jotain kuullut aikaisemmin.
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu