Silloin jatkosota alkoi

Olikin varmaan sunnuntaipäivä. Sellaisena jäi mieleeni miesten rintamalle lähtöpäivä. Koko kylä oli Kuoppalan pihalla saattelemassa lähteviä miehiä Pienenmäen tietyömaalla olleeseen tärpätin tuoksuiseen kuorma-autoon. Minun mieleeni painui erityisesti Heimo-enon ja hänen vaimonsa Annin ero. Eino-eno oli silloin jo suorittamassa varusmiespalvelusta , eikä näin ollut mukana tässä lähdössä. Yrjö-eno oli taas nuorempi ja hänen lähtönsä tuli vasta talvella.
Kyllä lapsetkin tunsivat ja tajusivat sen jännityksen, mikä jälleen alkoi ja missä elettiin. Elämän täytyi kuitenkin jatkua. Muistan, että minä silloin pian kymmenvuotias poika heti seuraavana päivänä olin äestämässä Hessulla kesäntomaata, johon elokuussa kylvettäisiin ruista. Pian alkoi myöskin heinän teko. En muista, että silloin olisi oltu luonnonniityillä, jotka olivat sentään useiden kilometrien etäisyydellä kotoa. Heinän tekoon olisi välttämättä tarvittu lisätyövoimaa ja muutamana päivänä olikin apuna Ryytisen Reino.
Sodan alkamisen jälkeen ensimmäisten päivien mieleen painunein tehtävä oli varmaankin se, kun Kuoppalaan tuli määräys luovuttaa n.s. pitkälava, kärryt kovilla pyörillä armeijan käyttään. Kärryt piti viedä nelostien varteen Saviselkiin. Tehtävä tuli minulle ja Kuoppalan ainoalle hevoselle, kolmikymmenvuotiaalle Hessu-ruunalle.
Tässä huomautan, että Kirkas-ruuna, josta kerroin aikaisemmassa jutussa, joutui ja jäi Talvisotaan, eikä tilalle oltu hankittu vielä toista hevosta. Menomatka sujui mukavasti. Perillä irroitin Hessun aisoista ja kärryn pyörän päältä nousin ruunan luiseen selkään. Kyllä siinä kymmenen kilometrin matkalla piti käänntyä moneen suuntaan, mutta ei mukavampaa paikkaa löytynyt. Kotiin tultiin ja varmaan muutama päivä käveltiin hyvin kankeasti kipeiden pakaroiden vuoksi. Hessu on monen tarinan arvoinen ruuna ja siihen on varmaan jonkun vielä palattava tarkemmin. Yhdelle sen kesän sunnuntaille tuli vielä toinen Saviselssä käynti. En muista millä tavoin se Lehtikankaan puhelinlinja ja muu mahdollinen varustaminen juuri silloin tuli ajankohtaiseksi, mutta niillä linjan rakentajilla oli käytössään kuorma-auto ja kulkivat usein kylämme ohi. Samalla antoivat tarvittaessa kyläläisille kyytin kulkiessaan. Opettajamme Inkeri oli ollut kesälomalla ja oli palaamassa elokuun alussa takaisin. Hänellä oli polkupyörä Saviselissä odottamassa, mutta nyt hän sattui niin sopivasti tulemaan, että pääsikin loppumatkan tässä kuorma-autossa ja sopi samalla, että kun auto seuraavana sunnuntaina menee Saviselkiin, hän lähettää jonkun pojan hakemaan pyöräänsä. Tehtävä lankesi minulle. Minulla on ollut heti syntymälahjana kuunnella saamani tehtävät hyvin epätarkasti ja niinpä minut autosta tipautettiin Selissä Uudentalon pihaan, jossa kerroin tehtäväni ja että pyörän säilytyspaikka on Aho tai jokin sen tapainen nimi. Talonväki suomensi ajatuksen, että kyllä sen täytyy olla Ahola ja paikka neuvottiin minulle. Kiireesti juoksin Aholaan runsaan pari kilometriä. Aholassa ei tiedetty pyörästä mitään, mutta huomattiin, kun kamarissa oli Aholan papan vieraana Ahon pappa Fretrik Niemiaho, että kysytäänpä häneltä ja niin pyrä löytyi. Ahon pappa oli heti valmis lähtemään kotiin ja vei minut pyöränsä päällä Aholle. Opettajan pyörä tuli Sydämaankylään onnellisesti ja minulla oli kolme Saviselän taloa ikiajoiksi muistissa. Myöhemmin tuli monia lisää, mutta nämä kaksi pappaa aivan erikoisesti tutuiksi ja ystävikseni.