Hessu-ruuna
Hessu.
Kuoppalaan elämään liittyi tärkeänä osana Hessu. Hessu oli ruuna, jonka tunsi koko kylä ja varsin laajasti Hessu oli tuttu lähiympäristössäkin. Hessu oli syntynyt samalla vuosikymmenellä, kuin äitimme Helmi-Maria. Oli siis sota-aikana jo selvästi yli kolmikymppinen. Äidillämme olisi ollut Hessusta muistoja, sen parhailta vuosikymmeniltä, mutta niitäpä ei tullut silloin talletettua. Vaari ja Hessu olivat erottamattomat. Vaari saattoi joskus vähän hermostua meille poikasille, mutta tuskin korotti ääntään Hessulle koskaan. Kyllösen Eino muistaa tarinan, että vaari oli Hessulla Torvelaa kyyditsemässä, Kirkkoherra alkoi jo hermostua matkan edistymiseen ja sanoi; eikö jo olisi aika vaihtaa tuo ruuna. Tähän vaari vain kuin ohimennen vastasi, että tokkopa tuo siitä muuttuisi. Mutta kun kuului auton ääni. Silloin Hessu heräsi ja hevosmiehellä oli pitelemistä, että pysyi kyydissä. Sanottiin, että Hessu haistoi pensan hajun jo kilometrin päästä. Onneksi autot olivat Hessun vuosikymmenillä Sydänmaankylässä harvinaisia. Luultavasti Hessu ymmärsi puheen. Kun sanottiin tehtävä, ei siinä paljon suitsia tarvittu. Aune-tädin tarinana on kerrottu, että Aune meni hakemaan joelta vettä Hessulla. Siinä, kun Aune hakkasi avannon auki ja sieltä ammensi 300-400 litran ammeen täyteen, Hessu nukahti ja takajalat luisuvat avantoon. Tarina ei kerro, kuinka selvittiin. Ilmeisesti jalat oli yksitellen väännettävä avannon reunalle ja sitten heräteltävä ruuna. Oma kokemukseni näistä vedenhakumatkoista oli, kun Arvin kanssa olimme suorittamassa tätä sille talvelle jokapäiväistä vedenhakumatkaa, emme ottaneet suitsia ollenkaan. Ei niitä ollut tarvittu muulloinkaan. Matka sujui hyvin siihen asti, kunnes amme oli täysi ja olisi pitänyt lähteä kotiin, mutta Hessu ei liikahtanut mihinkään. Ei muuta neuvoa, kuin Eino hakemaan suitset kotoa ja kun suitset olivat paikoillaan, veturi lähti liikkeelle.
Toisaalla olen muistellut kärryjen viennin Saviselkiin Jatkosodan alkaessa ja omia pakaroitani koetelleen ratsastusmatkan Saviselästä palatessa.
Kuinka Hessun historia päättyi. En tiedä, kenellä siitä olisi tarkempia tietoja. Minulla on varsin selkeä muistikuva Hessun hautajaisista ja haudan paikasta. Hessu haudattiin ns. Kankaan haan aidan taakse. Muutaman sadan metrin päähän Viitalasta ja tervahaudastakin jonkin matkaa Kyllöseen päin. Hautauksessa oli mukana, mutta ei ole minkäänlaista muistikuvaa, kuinka loppu tuli. Ajattelen, että se tapahtui kesällä 1942, jolloin Eino-eno oli noin vuoden jatkuneella toipumislomalla vaikean haavoittumisensa johdosta ja Kuoppalaan hankittiin toinen hevonen, nuori Sirkka-tamma. Ero Hessusta oli vaarille varmasti vaikea. Olihan heidän yhteistyö Kuoppalassa jatkunut lähes koko Kuoppalan sen aikaisen historian.
Kuoppalaan elämään liittyi tärkeänä osana Hessu. Hessu oli ruuna, jonka tunsi koko kylä ja varsin laajasti Hessu oli tuttu lähiympäristössäkin. Hessu oli syntynyt samalla vuosikymmenellä, kuin äitimme Helmi-Maria. Oli siis sota-aikana jo selvästi yli kolmikymppinen. Äidillämme olisi ollut Hessusta muistoja, sen parhailta vuosikymmeniltä, mutta niitäpä ei tullut silloin talletettua. Vaari ja Hessu olivat erottamattomat. Vaari saattoi joskus vähän hermostua meille poikasille, mutta tuskin korotti ääntään Hessulle koskaan. Kyllösen Eino muistaa tarinan, että vaari oli Hessulla Torvelaa kyyditsemässä, Kirkkoherra alkoi jo hermostua matkan edistymiseen ja sanoi; eikö jo olisi aika vaihtaa tuo ruuna. Tähän vaari vain kuin ohimennen vastasi, että tokkopa tuo siitä muuttuisi. Mutta kun kuului auton ääni. Silloin Hessu heräsi ja hevosmiehellä oli pitelemistä, että pysyi kyydissä. Sanottiin, että Hessu haistoi pensan hajun jo kilometrin päästä. Onneksi autot olivat Hessun vuosikymmenillä Sydänmaankylässä harvinaisia. Luultavasti Hessu ymmärsi puheen. Kun sanottiin tehtävä, ei siinä paljon suitsia tarvittu. Aune-tädin tarinana on kerrottu, että Aune meni hakemaan joelta vettä Hessulla. Siinä, kun Aune hakkasi avannon auki ja sieltä ammensi 300-400 litran ammeen täyteen, Hessu nukahti ja takajalat luisuvat avantoon. Tarina ei kerro, kuinka selvittiin. Ilmeisesti jalat oli yksitellen väännettävä avannon reunalle ja sitten heräteltävä ruuna. Oma kokemukseni näistä vedenhakumatkoista oli, kun Arvin kanssa olimme suorittamassa tätä sille talvelle jokapäiväistä vedenhakumatkaa, emme ottaneet suitsia ollenkaan. Ei niitä ollut tarvittu muulloinkaan. Matka sujui hyvin siihen asti, kunnes amme oli täysi ja olisi pitänyt lähteä kotiin, mutta Hessu ei liikahtanut mihinkään. Ei muuta neuvoa, kuin Eino hakemaan suitset kotoa ja kun suitset olivat paikoillaan, veturi lähti liikkeelle.
Toisaalla olen muistellut kärryjen viennin Saviselkiin Jatkosodan alkaessa ja omia pakaroitani koetelleen ratsastusmatkan Saviselästä palatessa.
Kuinka Hessun historia päättyi. En tiedä, kenellä siitä olisi tarkempia tietoja. Minulla on varsin selkeä muistikuva Hessun hautajaisista ja haudan paikasta. Hessu haudattiin ns. Kankaan haan aidan taakse. Muutaman sadan metrin päähän Viitalasta ja tervahaudastakin jonkin matkaa Kyllöseen päin. Hautauksessa oli mukana, mutta ei ole minkäänlaista muistikuvaa, kuinka loppu tuli. Ajattelen, että se tapahtui kesällä 1942, jolloin Eino-eno oli noin vuoden jatkuneella toipumislomalla vaikean haavoittumisensa johdosta ja Kuoppalaan hankittiin toinen hevonen, nuori Sirkka-tamma. Ero Hessusta oli vaarille varmasti vaikea. Olihan heidän yhteistyö Kuoppalassa jatkunut lähes koko Kuoppalan sen aikaisen historian.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu