Helmi-Marian syntymästä 105 vuotta.
Helmi-Marian syntymästä 105 vuotta.
Tänään 5.6. 2010 kevään ylioppilaiden juhlapäivänä tulee sata viisi vuotta Helana-Sofian ja Jaakon esikoisen Helmi-Marian, meidän Viitalan sisarusten äidin syntymästä. Meillä ei ole paljoakaan tietoja äitimme lapsuudesta ja nuoruudesta. Siksi koen erityisen arvokkaana Helena-serkkumme kokoamat tiedot Kärsämäen kouluista viime vuosisadan alussa. Tuossa työpöytäni vieressä seinällä on hänen lähettämä valokuvasuurennos Saviselän koululaisista Helmin koulukuva vuodelta 1916-1917.
Siinä on myös kymmenvuotias Helmi-Maria hyvin vakavailmeisenä, Hyvin tunnistettavana. Tuo vakavailme ja huolehtivuus oli hänelle tunnusomaista läpi elämän Hän huolehti vastuulleen tulleista asioista ja aivan erityisesti tietenkin meistä lapsistaan. Se huolenpito jatkui yhä senkin jälkeen, kun olimme jo pyrähtäneet lapsuuden kodistamme kukin omalle tahollemme. Kun ei puhelinyhteyskään silloin ollut mahdollista, niin kirjeet kulki ja hän oli lyhyenä kouluaikanaan ehtinyt saada tärkeän ja hyvän luku ja kirjoitustaidon. Kun meidän lapsuudessamme ei ollut radiota ja TV:stä ei ollut vielä kuultukaan niin jäi paljon aikaa lukemiseen. Onneksi kirjoja oli saatavana. Erityisen arvokkaana kodin perintönä muista sen, kun äitimme usein kokosi meidät yhteen laulamaan virsiä ja hengellisiä lauluja. Kun minulla, niin kuin muillakin sisaruksillani on jo kodin perintönä tapana käydä usein kirkossa niin omalla paikkakunnalla kuin matkoilla kulkiessakin, tuntuu mieltä lämmittävältä, kun vastaan tulee jo lapsuudessa opittuja virsiä. Kotimme iltahartauksissa myös luettiin. Sellainenkin kirja-kuuluisuus tuli tutuksi kuin englantilaisen John Bunuan ”Kristityn vaellus turmeluksen kaupungista taivaan maahan”. Kirjan oli Aune-täti lahjoittanut perheellemme joltakin matkalta palatessaan. Tässä äitiämme muistellessa voin todeta sen, että me hänen lapsensa olemme vielä kaikki elossa ja itsekin yhtä vanha kuin hän oli kuollessaan. Olemme eläneet lapsuutemme vaikeana aikana. Muistoissa ne ovat kuitenkin ”hyviä vanhoja aikoja”. Mielessä on se, kuinka monet tuttavat lohduttivat äitiä että kyllä se pian helpottaa, kun nuo lapset kasvavat. Ei se helpotus tainnut siitä tulla, mutta uskomme, että ”Taivaan maassa” on kaikki toisin.
Tänään 5.6. 2010 kevään ylioppilaiden juhlapäivänä tulee sata viisi vuotta Helana-Sofian ja Jaakon esikoisen Helmi-Marian, meidän Viitalan sisarusten äidin syntymästä. Meillä ei ole paljoakaan tietoja äitimme lapsuudesta ja nuoruudesta. Siksi koen erityisen arvokkaana Helena-serkkumme kokoamat tiedot Kärsämäen kouluista viime vuosisadan alussa. Tuossa työpöytäni vieressä seinällä on hänen lähettämä valokuvasuurennos Saviselän koululaisista Helmin koulukuva vuodelta 1916-1917.
Siinä on myös kymmenvuotias Helmi-Maria hyvin vakavailmeisenä, Hyvin tunnistettavana. Tuo vakavailme ja huolehtivuus oli hänelle tunnusomaista läpi elämän Hän huolehti vastuulleen tulleista asioista ja aivan erityisesti tietenkin meistä lapsistaan. Se huolenpito jatkui yhä senkin jälkeen, kun olimme jo pyrähtäneet lapsuuden kodistamme kukin omalle tahollemme. Kun ei puhelinyhteyskään silloin ollut mahdollista, niin kirjeet kulki ja hän oli lyhyenä kouluaikanaan ehtinyt saada tärkeän ja hyvän luku ja kirjoitustaidon. Kun meidän lapsuudessamme ei ollut radiota ja TV:stä ei ollut vielä kuultukaan niin jäi paljon aikaa lukemiseen. Onneksi kirjoja oli saatavana. Erityisen arvokkaana kodin perintönä muista sen, kun äitimme usein kokosi meidät yhteen laulamaan virsiä ja hengellisiä lauluja. Kun minulla, niin kuin muillakin sisaruksillani on jo kodin perintönä tapana käydä usein kirkossa niin omalla paikkakunnalla kuin matkoilla kulkiessakin, tuntuu mieltä lämmittävältä, kun vastaan tulee jo lapsuudessa opittuja virsiä. Kotimme iltahartauksissa myös luettiin. Sellainenkin kirja-kuuluisuus tuli tutuksi kuin englantilaisen John Bunuan ”Kristityn vaellus turmeluksen kaupungista taivaan maahan”. Kirjan oli Aune-täti lahjoittanut perheellemme joltakin matkalta palatessaan. Tässä äitiämme muistellessa voin todeta sen, että me hänen lapsensa olemme vielä kaikki elossa ja itsekin yhtä vanha kuin hän oli kuollessaan. Olemme eläneet lapsuutemme vaikeana aikana. Muistoissa ne ovat kuitenkin ”hyviä vanhoja aikoja”. Mielessä on se, kuinka monet tuttavat lohduttivat äitiä että kyllä se pian helpottaa, kun nuo lapset kasvavat. Ei se helpotus tainnut siitä tulla, mutta uskomme, että ”Taivaan maassa” on kaikki toisin.
lähettänyt Eino Viitala @ 14.05.00
0 kommenttia
