Helena Sofian kirje

Vanhempani Helmi Maria ja Akseli Viitala vihittiin marraskuussa 1928. Perheen esikoinen syntyi seuraavan vuoden elokuussa. Poika-vauva oli ensimmäinen lastenlapsi Helena Sofialle ja Jaakolle. Ei siis ihme, että mummo halusi lähteä mahdollisimman pian tapaamaan tyttärensä perhettä ja ennenkaikkea tätä poika-vauvaa, joka myöhemmin syksyllä sai nimen Arvi Kalevo. Matkan järjestäminen onnistui hyvin, koska mummon sisaren poika Vilho Tammela omisti jo silloin auton ja ehkä hän aivan mielellään lähti tätiään kyytiin ja samalla tapaamaa serkkuaan. Matkalta palattuaan mummo kirjoitti tyttärelleen kirjeen, jossa hän kertoo paluumatkastaan ja monista kotiin liittyvistä asioista Kirjeestä kuvastuu myös ikävä ja huoli rakkaistaan, jotka hän haluaa jättää Jumalan haltuun. Äitini säilytti tämän kirjeen Raamattunsa välissä läpi elämänsä.

Kuoppalassa 29. syysk.1929

Parhaimmat terveiset täältä kotoa teille rakkaat, tervennä täällä ollaan ja sitä sydämestäni toivoisin teillekin jotka olette meistä erotettuna. Vielä minua vaan väsyttää etten jaksaisi mitään tehdä. Hilma meni Juholan Vannin kanssa kirkkoon ja lehmät on nyt ensipäivää navetassa, minä oon hoitanu niitä tyttöjen kanssa. Huomenna alkaa koulu, tytöt ja Eino aamulla lähtee. Niin me Vilhon kanssa viivyttiin Oulaisissa pari tuntia ennenkuin selvisivät lähtemään. Remeksellä vielä viivyttiin, oli jo 10 kello kun päästiin kotia, kaikki nukkuivat. Sitten tiistai aamuna lähtivät Ouluun voin vientiin joka talon isännät, kävi meidänkin isä, tiistaiaamuna lähtivät ja keskiviikko iltana tulivat takasi. Siellä oli saanu voikilolla kaksikymmentäyhdeksän ja puoli, torstaina sitte lähti myllylle Kärsämäkeen, että nyt on oltu aivan kylän päällä. Heikki Ruotsalainen on kuollu, tiistaina kuulu hautaavan. Mitenkäs poju on voinut, onko se ollut tervennä, mummulla on ollu ikävä pikku-pojua. Hilma tuli kirkosta, oli käynyt Myllykankaalla ja siellä kuullu, että Aution Matti ja Alma on vihitty jo viimme pyhänä, eikä meidän ole kuultu että on kuulutettukaan, oishan sitä vaatinu antaa jotakin veroja, vaan niinkai se on nyt jääny. Heikillä oli onnettomuus lähellä torstaina, olivat paimenessa jyrynneet lehmien kanssa niin Mansikin sarvi oli pukannu poskeen,että tuli iso haava ja verta kovasti vaan olipa onni onnettomuuudessa ettei käyny silmään. Nyt joutuu jo ilta, toivotan hyvää yötä. Jumala olkoon aina kanssanne. "Kun voimani uupuvat, käsilläs kannat, syntini armosta anteeksi annat" Jääkää hyvästi, voikaa parhaiten toivoo aina rakastava Äitinne.

Tervepä sisko, piirrämpä minäkin terveiseni tähän äidin kirjeen loppuun, on jo myöhä kello on 12, tulin kylältä harjoiteltiin kappaletta joka aijotaan Selissä iltamissa näyttää. Käytiin Vannin kanssa kirkossa tänä päivänä. Myllykankaan Lempi käski sanoa terveisiä. Hyvää yötä vaan, älä pahastu kun tätä on näin kovin vähän, kirjoitan joskus oikein pitkästi.

Hilman muistoja Hessusta

Hilma muistelee, että Hessu oli sekä Jaakko-isälle että myöskin lapsille tärkeä ja rakas, aivan kuin perheenjäsen. Lapset saivat ratsastaa Hessun selässä. Jaakolla oli tapana päästää Hessu työhommien päätyttyä pihalla pois aisoista. Silloin Hessu meni hankeen piehtaroimaan.Sen jälkeen Hessu meni pirtin ovelle odottamaan leipäpalasta. Joku lapsista antoi leipäpalasen ja toinen harjasi luudalla lunta Hessun kupeista ja selästä. Mielellään Hessu olisi varmaan tullut sisälle asti, mutta sitä ei sentään sallittu. Sattuipa joku ohikulkija näkemään Hessun hellittelyn mutta teki tilanteesta aivan väärän tulkinnan. Hän kyseli, miksi Hessua oltiin Kuoppalassa viemässä pirttiin, niin että joku lapsista kiskoi Hessua turvasta ja toinen vauhditti kiskomista hakkaamalla takaapäin luudalla.

Heinäntekoajat olivat ennen vanhaan Hessulle helppoja. Hessu sai olla aivan vapaana, koska ei ollut niitto- eikä haravakoneita ja miehet kantoivat heinät latoon selässään. Silloin Hessu ja muutkin hevoset vietiin Lehtikankaan taakse metsälaitumelle. Muutaman kerran kesässä tosin hevosta tarvittiin kirkkoreissulle. Kirkkoon mentiin keiseillä eli vieterikärryillä. Keiseissä oli Jaakko, Helena ja yksi tai useampia lapsia. Kirkkoreissulla poikettiin Ketolassa kahvilla. Hilma muistaa, että joskus oltiin peräti yötäkin.

Hevosten löytäminen kesän jälkeen Lehtikankaan sydänmaalta oli joskus vaikeaa. Hevoset olivat saattaneet laumassa vaeltaa Pyhäjärven tai Kiuruveden puolelle. Hilma muistaa, että kadonneita hevosia kuulutettiin jopa kirkossakin. Kyllä hevoset loppujen lopuksi löydettiin, eikä niille ollut tapahtunut mitään pahaa.

Sota-aika oli vanhalle Hessulle kovaa aikaa, koska se jäi yksi talon
töihin, kun nuorempi hevonen oli viety sotaan. Heimokin huolehtii äidilleen Helena Sofialle vähän ennen kaatumistaan kirjoittamassaan kirjeessä, ”Mitenkäs se vanha ruuna on jaksanut, kun sillä on työtä niin mahoton? Se kait on saanu olla yötä ja päivää aisoissa.”

Koululaisten mustikkaretki elokuussa -42

Koululaisten mustikkaretki elokuussa 1942
Luomajoen kansakoulun kaikki oppilaat opettajansa Inkeri Juvanin ja parin kylän naisen opastuksella päättivät lähteä mustikkaretkelle Halmemäkeen. Monet kyläläiset olivat käyneet siellä mustikassa kuultuaan kerrottavan siellä olevan runsaasti mustikoita. Olin minäkin käynyt Halmemäessä aikaisemminkin ja jotkut koulumme isommista pojista sekä varmaankin ne naiset, jotka lähtivät oppaiksemme. Halmemäki oli siihen aikaan varsin luonnonvaraista suurta metsää Kärsämäen ja Pyhäjärven välisessä laajassa metsäalueessa. Matkaa kylältämme ensin Lehtikankaaseen pahaista kärrytietä oli viisi kilometriä ja siitä mustikkiaikana selvästi erottuvaksi poluksi tallattua polkua toiset viisi kilometriä. Mukaamme retkelle sai lähteä myöskin alakoululaisia, mikäli vanhempansa sen sallivat. Pojista olimme vanhimpia silloin kymmenvuotiaat Jaakko ja minä. Varmaankin olivat joukossamme Juholan Paavo, Törmälän Matti ja Puolakan Ilmari. Nuoremmista en varmasti muista muita kuin veljeni Vilhon, silloin vasta kahdeksan ikäinen. Tyttöjen joukossa oli ilmeisesti muutamia ylemmän luokan oppilaita, mm Anni siskoni. Minun alkumatkaani helpottamassa oli vaarimme vanha polkupyörä, jossa tosin ei ollut renkaita, vain vanteet soraisilla paikoilla kovasti ratisten.
Tuon kymmenen kilometrin matkan taivallettuamme touhusimme koko päivän metsässä. Mitään erikoisempaa marikkoa emme onnistuneet löytämään. Ahkerimmat saivat kuitenkin astioihinsa runsaastikin marjoja. Me isommat pojat ilmeisesti keksimme muutakin tekemistä. Niinpä minunkin marjasaaliini jäi varsin vaatimattomaksi.
Päivän jo alettua kallistua iltaan, opettajamme kutsui joukot kokoon lähteäksemme kotimatkalle. Kokoonnuimme paikkaan, josta aamupäivällä hajaannuimme. Saman polun varrelle. Lähdettiin liikkeelle, mutta meidän poikien mielestä väärään suuntaan. Oppaamme ja opettaja olivat sitä mieltä, että kyllä suunta on oikea ja lisäksi oppaamme tiesivät, että kaikki tiet sieltä tulevat Lehtikankaaseen. Niin lähdimme liikkeelle. Matka jatkui ja jatkui, eikä tuttuja seutuja tullut. Vielä suuntakin oli meidän poikien mielestä aivan väärä. Viimein, jo illan hämärtyessä, kun meidän jo hyvinkin olisi pitänyt olla Lehtikankaassa, avautui eteemme pieni peltoaukea. Sen keskellä pieni puro ja puron varressa harmaa, ikivanha talo tarpeellisine talousrakennuksineen. Paikka, jossa kukaan meistä ei ollut koskaan käynyt. Pakkohan meidän oli nyt ottaa selvää, missä olemme ja niin pääsimme, ainakin osa joukosta sisälle, jossa oli kolme, mielestämme hyvin vanhaa ihmistä, mies ja kasi naista. He kertoivat, minkä jo tiesimmekin, olimme lähteneet väärään suuntaa ja tulleet yksinäiseen taloon, jonka nimeksi asukkaat ilmoittivat Jäniskoski. ( Nyt kartassa paikan nimi on Kurjala.) Ystävällisesti vanhukset tarjosivat meille voileipää ja piimää juomaksi ja opastivat meidät oikopolulle, jota myöten pääsisimme Lehtikankaaseen. Tämä oikopolku, jota kartalta mitaten on liki kahdeksan kilometriä linnuntietä Lehtikankaaseen, kulki Kärsämäennevan yli. Jäniskosken asukkaat kertoivat nevan yli olevan pitkospuut, jotka löysimmekin. Kun elokuinen yö alkoi hämärtyä pimeäksi ja pitkospuut olivat paikoin hyvinkin lahonneet, oli tuon useita kilometrejä laajan suon ylitys kova ja huolestuttava yritys. Kun viimein pääsimme suon yli kovalle maalle, alkoi jo Lehtikankaan suunnasta kuulua huutoja, joihin vastasimme. Selvisi, että lähes kaikki kylämme liikkeelle pääsevät ihmiset olivat tulleet Lehtikankaaseen vastaan ja osa jo lähtenyt metsään meitä etsimään. Etsintä partio tietenkin koostui naisista, nuorista ja varsin vähistä miehistä. Eihän kylässämme silloin ollut muita asevelvollisuus iässä olevia miehiä kuin Eino-enomme, joka oli haavoittumisensa jälkeen toipumislomalla. Niin tämä ikimuistoinen retkemme päättyi onnellisesti, vaikka se silloin jo ehti tuntua varsin vaikealta. Kartalta mitaten matkaa kertyi 28 kilometriä. Kun siihen lisätään päivä marjassa ja polkujen mutkat sekä pitkospuiden pudotukset, niin kertyihän siitä urakkaa ainakin mukana olleille alle kymmenvuotiaille lapsille. Aamulla olin mummun, Helena-Sofian puhuttelussa ja hän oli selvästi tyytymätön siihen, että minä olin saanut vähemmän marjoja, kuin nuorempi veljeni Vilho, vaikka minulla oli koko seurueen ainoa polkupyörä. Tosin ilman renkaita.

Suruviestejä rintamalta

Suruviestejä rintamalta.

Tämä nyt on pääasiassa alle kymmenvuotiaan muistiin tallennettua tietoa ja jonkin verran lisäksi myöhemmin kerrattuakin tietoa. Kuoppalaan tuli siis sunnuntai aamuna 22.6. määräys liikekannalle panosta. Yrjö-eno, nuori suojeluskuntalainen sai tehtäväksi lähteä viemää lähtökäskyä kaikille kylän asevelvollisuusikäisille miehille ja kokoontumiskäskyä Kuoppalan pihaan puoliltapäivin. Myös tällä tietyömaan käytössä olevalle kuorma-auton kuljettajalle käsky toimitettiin ja hän lähti kiireesti Pienneenmäkeen tankkaamaan. Me poikaset lähdimme mukaan. Yrjö-eno muistaa, että kaikkia miehiä ei ihan heti tavoitettu, vaan kotona olevien piti lähteä hakemaan niitä kauempaa. Mm Kusti-setäkin oli jossakin Luomajokivarressa ylempänä ja hänelle sanan vienti otti jonkin aikaa. Sen vielä muistan, että miehet olivat reippaita ja iloisia ja puhuttiin vain pikaisesta käynnistä. Ajetaan ryssät vanhan rajan taa ja tullaan pois. Vain Heimo-eno ja hänen vaimonsa Anni tuntuivat ymmärtävän tilanteen toisin. Historiasta tarkistettua tietoa on, että vielä 18.6. tasavallanpresidentti Ryti sanoi useiden kansanedustajien lähetystölle, että ”sota ei näytä olevan vältettävissä. Jos Saksan ja Venäjän välille syttyy sota, voi se olla eduksi koko maailmalle. Saksa on ainoa valtio, joka pystyy lyömään, tai ainakin huomattavasti heikentämään Venäjää, eikä liene maailmalle vahinko, vaikka Saksakin heikkenisi.” Vielä 22.6. Venäjä vakuutti puolueettomuutta Suomea kohtaan ja pääministeri Rangel vakuutteli puolestaan Suomen puolueettomuushalua 25.6. ja vielä samana päivänä Venäjän ilmavoimat iskivät 500 koneen voimalla tarkoittaen tuhota Suomen lentokentät. Suurin osa pommeista kuitenkin osui Helsinkiin ja muihin asutuskeskuksiin. Lentokentät säästyivät. Oltiin sodassa. Seurattiin tietoja rintamalta, sikäli kuin se silloisella tiedonvälityksellä oli mahdollista. Konolassa, Kyllösessä ja Juholassa, lähinaapureissamme oli radiot. Myös Potaskalassa ja Haapasaarella oli radio. Muistan vain että Yrjö saattoi pelloltakin juosta Juholaan kuuntelemaan uutisia. Yrjö sentään oli aikuinen mies osallistumaan sen kesän töihin. Hänelle tuli lähtö syyskuun alussa. Muutamaa päivää myöhemmin tuli ilmoitus Heimo-enon kaatumisesta. Heimo kaatui 8.9. Se oli lamaannuttava isku Kuoppalassa. Kaikkein selvimmin se koski Heimon vaimoon Anniin. Myöskin kaikkiin muihin, etenkin aikuisiin. Helmi-äitimme oli saman päivän aamuna pysähtynyt navetan ovelle, kun kynnyksellä oli kullan keltaisista olkisilpuista muodostunut säännöllinen risti. Se merkitsee jotakin. Ihan vapisten hän siitä kertoi. Sitten seurasi hautajaisten valmistelua ja kaikkea kiireistä toimintaa. Ehkä se auttoi surussa. Pääemäntänä ja huolehtijana hautajaisissa oli Väliahteen emäntä, Venla Ahlholm. Annin kapioista löytyi ennen käyttämättömät kauniit verhot hautajaisten ajaksi Kuoppalan ikkunoihin. Tavallisesti ikkunoissa oli kartiinit ja ylhäällä pieni kappa. Jo Heimon hautajaispäivänä oli tiedossa Eino-enon vaikea haavoittuminen 23.9. Yrjö-eno oli oli alokaskoulutuksessa, johon sisältyi myös koulutus krh:n tulenjohtajaksi, Oulussa jouluun saakka ja heti joulun jälkeen rintamalle. Heti sodan alettua alkoi myös kotirintaman varustaminen huoltotoimintaan ja erilaiseen varautumiseen. Kuoppalaan, niin kuin varmaan muihinkin taloihin tuli metrin korkuisia leipälaatikoita, joihin leivottiin rintamalle toimitettavia leipiä. Kuivuessaan niistä tuli varsin kovia ja olivat rintamalla saaneet nimen ”panssarin kestäviä”. Lapsia ja nuorisoa varten alkoi valtanunnallinen ”Nuorten talkoot” toiminta, jossa erilaisen harraste toiminnan sekä kirjanpidon avulla yritettiin nuoret saada tuottavaan ja turvaavaan työhön. Aikuisempia varten alkoi mottitalkoot, jossa kaikkia kotirintamalla olevia työkykyisiä ihmisiä, siis lähinnä naisia velvoittettiin hakkaamaan tietty määrä halkoja maan energiahuoltoon. Sydänmaan kylässä se oli mahdollista kunnan metsässä. Työsaavutuksista sai sitten pieniä rintamerkkejä. Aikuisille hivenen isompia kirveitä ja meille lapsille pienempiä. Nuorten talkoista tuli neljän vuoden aikana kosolti merkkejä. Muistelen saaneeni lähes kaikki neljän vuoden aikana tarjolla olleet merkit. Oli vaakunaa,lapiota, sahroja ja muurahaisia.
Eino-eno pääsi sotasairaalasta pitkälle toipumislomalle ja yllättävää oli hänen nopea toipumisensa, että hän saattoi olla mukana kaikessa työskentelyssä. Tuon poikkeuksellisen ajan toimista ja elämästä ja elämisen ehtojen kaventumisesta kyllä riittää kerrottavaa moneenkin juttuun.

Hessu-ruuna

Hessu.
Kuoppalaan elämään liittyi tärkeänä osana Hessu. Hessu oli ruuna, jonka tunsi koko kylä ja varsin laajasti Hessu oli tuttu lähiympäristössäkin. Hessu oli syntynyt samalla vuosikymmenellä, kuin äitimme Helmi-Maria. Oli siis sota-aikana jo selvästi yli kolmikymppinen. Äidillämme olisi ollut Hessusta muistoja, sen parhailta vuosikymmeniltä, mutta niitäpä ei tullut silloin talletettua. Vaari ja Hessu olivat erottamattomat. Vaari saattoi joskus vähän hermostua meille poikasille, mutta tuskin korotti ääntään Hessulle koskaan. Kyllösen Eino muistaa tarinan, että vaari oli Hessulla Torvelaa kyyditsemässä, Kirkkoherra alkoi jo hermostua matkan edistymiseen ja sanoi; eikö jo olisi aika vaihtaa tuo ruuna. Tähän vaari vain kuin ohimennen vastasi, että tokkopa tuo siitä muuttuisi. Mutta kun kuului auton ääni. Silloin Hessu heräsi ja hevosmiehellä oli pitelemistä, että pysyi kyydissä. Sanottiin, että Hessu haistoi pensan hajun jo kilometrin päästä. Onneksi autot olivat Hessun vuosikymmenillä Sydänmaankylässä harvinaisia. Luultavasti Hessu ymmärsi puheen. Kun sanottiin tehtävä, ei siinä paljon suitsia tarvittu. Aune-tädin tarinana on kerrottu, että Aune meni hakemaan joelta vettä Hessulla. Siinä, kun Aune hakkasi avannon auki ja sieltä ammensi 300-400 litran ammeen täyteen, Hessu nukahti ja takajalat luisuvat avantoon. Tarina ei kerro, kuinka selvittiin. Ilmeisesti jalat oli yksitellen väännettävä avannon reunalle ja sitten heräteltävä ruuna. Oma kokemukseni näistä vedenhakumatkoista oli, kun Arvin kanssa olimme suorittamassa tätä sille talvelle jokapäiväistä vedenhakumatkaa, emme ottaneet suitsia ollenkaan. Ei niitä ollut tarvittu muulloinkaan. Matka sujui hyvin siihen asti, kunnes amme oli täysi ja olisi pitänyt lähteä kotiin, mutta Hessu ei liikahtanut mihinkään. Ei muuta neuvoa, kuin Eino hakemaan suitset kotoa ja kun suitset olivat paikoillaan, veturi lähti liikkeelle.
Toisaalla olen muistellut kärryjen viennin Saviselkiin Jatkosodan alkaessa ja omia pakaroitani koetelleen ratsastusmatkan Saviselästä palatessa.
Kuinka Hessun historia päättyi. En tiedä, kenellä siitä olisi tarkempia tietoja. Minulla on varsin selkeä muistikuva Hessun hautajaisista ja haudan paikasta. Hessu haudattiin ns. Kankaan haan aidan taakse. Muutaman sadan metrin päähän Viitalasta ja tervahaudastakin jonkin matkaa Kyllöseen päin. Hautauksessa oli mukana, mutta ei ole minkäänlaista muistikuvaa, kuinka loppu tuli. Ajattelen, että se tapahtui kesällä 1942, jolloin Eino-eno oli noin vuoden jatkuneella toipumislomalla vaikean haavoittumisensa johdosta ja Kuoppalaan hankittiin toinen hevonen, nuori Sirkka-tamma. Ero Hessusta oli vaarille varmasti vaikea. Olihan heidän yhteistyö Kuoppalassa jatkunut lähes koko Kuoppalan sen aikaisen historian.

Silloin jatkosota alkoi

Olikin varmaan sunnuntaipäivä. Sellaisena jäi mieleeni miesten rintamalle lähtöpäivä. Koko kylä oli Kuoppalan pihalla saattelemassa lähteviä miehiä Pienenmäen tietyömaalla olleeseen tärpätin tuoksuiseen kuorma-autoon. Minun mieleeni painui erityisesti Heimo-enon ja hänen vaimonsa Annin ero. Eino-eno oli silloin jo suorittamassa varusmiespalvelusta , eikä näin ollut mukana tässä lähdössä. Yrjö-eno oli taas nuorempi ja hänen lähtönsä tuli vasta talvella.
Kyllä lapsetkin tunsivat ja tajusivat sen jännityksen, mikä jälleen alkoi ja missä elettiin. Elämän täytyi kuitenkin jatkua. Muistan, että minä silloin pian kymmenvuotias poika heti seuraavana päivänä olin äestämässä Hessulla kesäntomaata, johon elokuussa kylvettäisiin ruista. Pian alkoi myöskin heinän teko. En muista, että silloin olisi oltu luonnonniityillä, jotka olivat sentään useiden kilometrien etäisyydellä kotoa. Heinän tekoon olisi välttämättä tarvittu lisätyövoimaa ja muutamana päivänä olikin apuna Ryytisen Reino.
Sodan alkamisen jälkeen ensimmäisten päivien mieleen painunein tehtävä oli varmaankin se, kun Kuoppalaan tuli määräys luovuttaa n.s. pitkälava, kärryt kovilla pyörillä armeijan käyttään. Kärryt piti viedä nelostien varteen Saviselkiin. Tehtävä tuli minulle ja Kuoppalan ainoalle hevoselle, kolmikymmenvuotiaalle Hessu-ruunalle.
Tässä huomautan, että Kirkas-ruuna, josta kerroin aikaisemmassa jutussa, joutui ja jäi Talvisotaan, eikä tilalle oltu hankittu vielä toista hevosta. Menomatka sujui mukavasti. Perillä irroitin Hessun aisoista ja kärryn pyörän päältä nousin ruunan luiseen selkään. Kyllä siinä kymmenen kilometrin matkalla piti käänntyä moneen suuntaan, mutta ei mukavampaa paikkaa löytynyt. Kotiin tultiin ja varmaan muutama päivä käveltiin hyvin kankeasti kipeiden pakaroiden vuoksi. Hessu on monen tarinan arvoinen ruuna ja siihen on varmaan jonkun vielä palattava tarkemmin. Yhdelle sen kesän sunnuntaille tuli vielä toinen Saviselssä käynti. En muista millä tavoin se Lehtikankaan puhelinlinja ja muu mahdollinen varustaminen juuri silloin tuli ajankohtaiseksi, mutta niillä linjan rakentajilla oli käytössään kuorma-auto ja kulkivat usein kylämme ohi. Samalla antoivat tarvittaessa kyläläisille kyytin kulkiessaan. Opettajamme Inkeri oli ollut kesälomalla ja oli palaamassa elokuun alussa takaisin. Hänellä oli polkupyörä Saviselissä odottamassa, mutta nyt hän sattui niin sopivasti tulemaan, että pääsikin loppumatkan tässä kuorma-autossa ja sopi samalla, että kun auto seuraavana sunnuntaina menee Saviselkiin, hän lähettää jonkun pojan hakemaan pyöräänsä. Tehtävä lankesi minulle. Minulla on ollut heti syntymälahjana kuunnella saamani tehtävät hyvin epätarkasti ja niinpä minut autosta tipautettiin Selissä Uudentalon pihaan, jossa kerroin tehtäväni ja että pyörän säilytyspaikka on Aho tai jokin sen tapainen nimi. Talonväki suomensi ajatuksen, että kyllä sen täytyy olla Ahola ja paikka neuvottiin minulle. Kiireesti juoksin Aholaan runsaan pari kilometriä. Aholassa ei tiedetty pyörästä mitään, mutta huomattiin, kun kamarissa oli Aholan papan vieraana Ahon pappa Fretrik Niemiaho, että kysytäänpä häneltä ja niin pyrä löytyi. Ahon pappa oli heti valmis lähtemään kotiin ja vei minut pyöränsä päällä Aholle. Opettajan pyörä tuli Sydämaankylään onnellisesti ja minulla oli kolme Saviselän taloa ikiajoiksi muistissa. Myöhemmin tuli monia lisää, mutta nämä kaksi pappaa aivan erikoisesti tutuiksi ja ystävikseni.