Helmin ja Hilman koulunkäynti

Helmin koulukuva lukuvuodelta 1916-1917. Helmi on tummapukuinen tyttö eturivissä ensimmäinen vasemmalta, Thyra Autio eturivissä neljäs oikealta, Kirsti Konola kolmannessa rivissä neljäs oikealta, Kusti Ahlholm neljännessä rivissä toinen oikealta


Kuoppalan lapset saivat aloittaa lukemaan ja kirjoittamaan oppimisensa omassa kotikylässä pidetyssä kiertokoulussa. Seurakunnallinen kiertokoulu aloitti Kärsämäellä jo 1800-luvun puolivälissä ns. Alopeuksen kouluna ja toimi aina 1940- luvun alkupuolelle saakka. Kirkkoneuvosto lakkautti kiertokoulun vuonna 1944 tarpeettomana, koska pitäjän lapset saivat tuolloin jo alkuopetuksen kansakoulussa.

Hilma muistaa, että kiertokoulua pidettiin Sydänmaankylässä ainakin Juholan ja Konolan kamareissa. Isommat lapset istuivat penkillä pöydän ympärillä ja pienemmät lattialla käyttäen penkkiä pöytänään. Kiertokoulua oli kylässä pari kolme viikkoa vuodessa. Kiertokoulussa opeteltiin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Kirjoitustauluna oli rihvelitaulu, jonka järjestäjä pyyhki puhtaaksi tunnin päätyttyä. Rihvelitaululle kirjoittaminen tuntui mukavalta, sillä kotona Kuoppalassa ei tahtonut olla kyniäkään. Niinpä lyijykynän puutteessa kasteltiin syljellä tulitikun myrkkypuoli ja kirjoitettiin sanomalehden laitaan. Muutaman sanan kirjoittaminen onnistui tälläkin tavalla.

Kiertokoulussa opeteltiin myös lauluja sekä harjoiteltiin kinkeriläksyjä. Hilman muistelun mukaan opettajina kiertokoulussa toimivat mm. Aino Jokela ja Tyyne Puusaari. Myöhemmin kirkkoherra Torvela pyysi myös Kuoppalan Impiä kiertokoulun opettajaksi, ja Impi ehti jo toimia opettajana ainakin Mehtäsaaressa ja yhdessä tai kahdessa muussakin paikassa mutta joutui palaamaan kotiin Helena Sofia-äidin sairastuttua.

Kuoppalan lasten lähin kansakoulu oli Saviselässä, jonne on Sydänmaankylästä matkaa noin 10 kilometriä. Kansakoulu oli ollut Saviselässä vuodesta 1897 lähtien. Sydänmaankyläläisetkin halusivat oman koulun jo 1900-luvun alussa. Vuonna 1918 pidetyssä yleisessä kokouksessa, johon myös Helena Sofia ja Jaakko osallistuivat, päätettiin perustaa Sydänmaankylään kansakoulu. Kokouksessa valittiin kahden hengen komitea esittämään asiaa kuntakokouksen tai kunnan esimiehelle. Tähän tehtävään valittiin Augusti Martikainen ja Väinö Kyllönen. Esitys ei kuitenkaan tässä vaiheessa johtanut tulokseen, vaan koulu aloitti Sydänmaan kylässä toimintansa vasta vuonna 1936.

Kaikki Sydänmaankylän vanhemmat eivät olleet mitenkään innokkaita lähettämään lapsiaan kouluun Saviselkään saakka. Konolan ja Lehtikankaan lapset saivat kuitenkin käydä kansakoulun. Myös Helena Sofia ja Jaakko pitivät koulunkäyntiä niin tärkeänä, että halusivat antaa lapsilleen siihen mahdollisuuden.

Vanhin tytär Helmi sai tosin käydä kansakoulua vain kahden vuoden ajan eli lukuvuosina 1915-1917. Voimme kuvitella miten tiukka tilanne Kuoppalan perheessä oli noina vuosina. Kaksi tyttöä, Martta Helena ja Aili, olivat kuolleet pieninä. Helmistä seuraava lapsi Hilma oli Helmin koulun alkaessa 4-vuotias, kivulloinen Martta 2-vuotias ja Heimo 1-vuotias. Lisäksi Helmin koulunaikana 24.2.1916 syntyi Aune. Helmi joutuikin olemaan poissa koulusta Aunen syntymän aikoihin lähes pari viikkoa.

Perheen vanhimman tyttären, koulun aloittaessaan vasta 10-vuotiaan Helmin, työpanosta tarvittiin varmaan monessa asiassa sekä äiti Helenan että isä-Jaakon apuna. Anni muistelee sanotun, että Helmin piti jäädä aidanpanoon. Helmi ehti kuitenkin oppia koulussa monia asioita ja tehdä taitavilla käsillään mm. pari liinaa, joissa on kaunis kukkakuvio. Liinat ovat Annilla vieläkin hyvässä tallessa.

Helmin opettajana oli Otto Nurmiranta. Hän oli Saviselässä opettajana vuosina 1911-1920. Hän on huolellisesti kauniilla käsialallaan kirjoittanut tunneilla opiskellut asiat päiväkirjaan. Hänen vaimonsa Eeva Nurmiranta opetti tytöille käsityötä.

Meidän on mielenkiintoista muistaa, että Suomi oli Helmin kouluaikana vielä osa Venäjän keisarikuntaa. Se näkyi myös koulun työskentelyssä. Helmin kanssa samaan aikaan koulussa olleen Lehtikankaan Kustin tavaroissa on säilynyt mm. pieni kirjanen Venäjän maantiede, jota luettiin Suomen ja Euroopan maantieteen lisäksi.

Myös koulun lupapäivissä näkyvät suuren Venäjän valtakunnan tärkeät tapahtumat. Keisarin, Keisarinnan, Leskikeisarinnan ja Perintöruhtinaan nimipäivät ja syntymäpäivät näyttivät koulun päiväkirjan mukaan olleen lupapäiviä. Opettaja Nurmiranta on esimerkiksi 19.5.1916 kirjoittanut kauniilla käsialallaan: lupaa H.M. Keisarin syntymäpäivän johdosta. Hänen Majesteettinsa Keisari oli silloin Nikolai II, joka tosin oli valtaistuimelle noustessaan ilmoittanut, että hän tulee käyttämään venäläisempänä pitämäänsä tsaarin eikä lännestä tuotua keisarin arvonimeä.

Hilma sai käydä koulua kolme vuotta. Kansakoulun pituus oli siihen aikaan neljä vuotta. Hilma aloitti koulunkäynnin 11-vuotiaana syksyllä 1922. Jotain hämminkiä Hilmankin koulunaloitukseen liittyy, sillä hän tuli kouluun myöhemmin kuin muut. Niinpä kaikki pulpetit olivat jo käytössä. Pulpetithan valmistettiin Kilpalan talossa, jossa oli nikkareita. Niinpä Hilma joutui istumaan koko ensimmäisen kouluvuotensa kamarista luokkaan tuodun pöydän ääressä.

Hilma joutui ollessaan kolmannella luokalla olemaan pois koulusta kaksi viikkoa, kun Kuoppalan perheen nuorin, Heikki-poika syntyi maaliskuun lopussa vuonna 1924. Koulussa oli sinä aikana opetettu laskennossa laventaminen ja supistaminen. Kun Hilma pyysi kouluun palattuaan opettajalta tukiopetusta, opettaja vain totesi, että hänen pitäisi mennä Karppalan Katrin luo yökylään ja opettelemaan ko. asiat. Ilmeisesti opiskelu ei oikein onnistunut, sillä Hilma sanoo, ettei hän ole koskaan pitkän elämäsä aikana oppinut kyseisiä taitoja.

Hilman opettajana oli ensimmäisenä vuonna Nanni Piippo, joka meni myöhemmin naimisiin Fredrik Niemiahon kanssa ja jäi Niemiahon talon emännäksi. Hilma suoritti ensimmäisenä vuonna ensimmäisen ja toisen luokan. Seuraavana vuonna opettajana oli Martta Vikman. Hän oli ollut edellisenä vuonna kirkonkylässä postineitinä. Vikmanin ystävä Anna Klemetti oli opettajana Kirkonkylän koulussa. Martta Vikman ja Anna Klemetti järjestivät monissa paikoissa, myöskin Kuoppalassa, hartaustilaisuuksia, joissa he soittivat kitaraa, lauloivat ja puhuivat. Viimeisenä vuonna Hilman opettajana oli Einari Mäkäräinen. Hän oli luultavasti käynyt jonkin aikaa seminaaria. Aluksi hän oli hyvin täsmällinen ja hyvä opettaja, joka kutsui vanhempia kouluun, järjesti koulussa toverikuntatoimintaa ja raittiusjuhlia. Myöhemmin hän valitettavasti löysi huonoa seuraa, mikä heikensi hänen työintoaan.

Ainakin opettajat Vikman ja Mäkäräinen kävivät Hilman aikana oppilaiden kotona. Hilma muistaa Helena-äidin esittäneen opettajalle, että koulun kirjastosta ei tulisi lainata lapsille kirjoja, koska he istuvat aina lainakirjan ääressä. Ilmeisesti Hilmalla oli ollut tällaista ongelmaa. Opettaja totesi vain, että kyllä lainakirjoja saa lukea, kun huolehtii hyvin myös läksynsä. Opettaja esitti myös, että Hilma pantaisiin oppikouluun, mutta Helena-äiti totesi, ettei se ole mahdollista, sillä silloin pitäisi sama mahdollisuus antaa muillekin lapsille.

Hilman aikana koulussa luettiin seuraavia aineita: Uskonoppi, äidinkieli: lukeminen ja kirjalliset harjoitukset, maantiede, historia, laskento, muoto-oppi sekä pintain ja kappalten mittaaminen, luonnontieteet, piirustus, kaunokirjoitus, laulu, voimistelu, käsityöt.

Opettaja Mäkäräisen aikana Saviselän koulussa laulettiin peräti kaksiäänisesti. Silloin tulivat tutuksi monet laulut, jotka vieläkin ovat säilyneet Hilman mielessä, esim. laulut Lähteellä ja Arvon mekin ansaitsemme sekä maakuntalaulut.

Hilma sanoo tykänneensä ”aivan hirveästi” koulussa olosta. Lukuaineet olivat Hilman vahvoja aineita. Sen sijaan piirustus ja voimistelu eivät olleet Hilman vahvuuksia.

Käsitöitä Kuoppalan tyttäret sitä vastoin osasivat tehdä jo pienestä pitäen. Helena Sofia oli opettanut tyttärensä kutomaan ja ompelemaan. Kuoppalaan oli jo varhain hankittu ompelukone, ja myös Saviselän koulussa oli ompelukone. Nanni Piipon ollessa opettajana Hilma teki koulussa yöröijyn liinasta. Yöröijyyn virkattiin pitsit hihansuihin ja pääntiehen ja merkattiin nimikirjaimet. Hilma piti yöröijyä aikuiseksi asti.

Opettaja Vikmanin aikana koulussa tehtiin nukke ja sille vaatteet. Nuken tekemiseen käytettiin paljon aikaa ja vaivaa. Nuken ruumis tehtiin ruskoliiinasta ja tukka hajottamalla paksusta köydestä. Nukelle tehtiin vaatteet: paita, housut, liivit, sukat, töppöset ja mekko. Opettaja maalasi nukelle Hilman näköiset kasvot. Hilma antoi nukelle nimeksi Martta opettajan mukaan. Nukke oli pitkään Hilman aarteena kaapin päällä ja hän olisi halunnut sen säilyttää muistona. Hänen piti kuitenkin antaa nukke Lehtikankaassa miniänä ollessaan leikkikaluksi vanhimmalle pojalle Jaakolle, jolla ei paljon muita leikkikaluja ollut. Nukke tuli Jaakon ja myöhemmin Eskon käsittelyssä pian loppuun hoidetuksi.

Kirjoittanut Helena, tietolähteinä käytetty Kärsämäen kunnan arkistoa, Sisko Telinkankaan toimittamaa Kärsämäen kouluaitoksen historiaa sekä Saviselän kyläkirjaa

Samuel Ahosen kirjoitusta

Helena Sofian isä Samuel Kivelä, myöhemmin Ahonen, oli syntynyt Ilmajoella 21.10.1843. Hän meni naimisiin 5.11.1869 Maija Liisa Liisantytär Liikaluoman kanssa, joka oli syntynyt Kurikassa 11.11.1844.

Samuel-isä kertoo Aili Autiolta löytyneessä kopiossa omasta naimisiinmenostaan ja luettelee myös lastensa syntymäajat. Samuel kertoo, että hänet ja Maija Liisa Liisantytär on kuulutettu avioliittoon ensimmäisen kerran 11. päivänä heinäkuuta vuonna 1869 ja vihitty 5. päivänä marraskuuta samana vuonna. Hän luettelee myös lastensa syntymäajat:
- Heidän poikansa Matti Samelin poika on syntyny sinä 30 päivä tammi kuus vuonna 1870
- Tytär Hilma Katariina syntyny 14 päivä marraskuus vuonna 1871
- Boika Wilhelmi syndyny 3 päivä Huhti kuus vuonna 1874
- Poika Johan Hentrik syndyny 4 päivä maalis kuu vuonna 1876
- Tytär Maria liisa syntyny 25 päivä sys kuus 1878
- Heleena Sofija syntyny heinäkuun 5 päivä 1881
- Boika Samuel Feliks syntyny tammi kuun 15 päivä 1885
- Boika Salomon syndyny lokakuun 15. päivänä 1887.

Samuelin selkeää kirjoitusta voi vain ihailla. Mutta eihän kirjoitustaito tässä suvussa ole mitenkään harvinainen asia. Jo Samuel Ahosen isoisän isästä Matheus Iso-Tuiskusta (myöh. Bergman), joka oli syntynyt 14.9.1755, kerrotaan vuoden 1806 kirkonkokouksen mukaan, että hän oli pitänyt lukkarin lisänä huolta lasten opetuksesta ja hän oli rehellinen, hyvämaineinen, opetustyöhön halukas ja luki puhtaasti.

Samuel Ahonen on toiminut Etelä-Pohjanmaalla pyhäkoulun opettajana. Tästä toiminnastaan hän on saanut 24. tammikuuta 1892 palkinnoksi kirjasen Kristin uskokunnan historia kouluille ja perheille. Kirjanen on painettu vuonna 1876.

Aili Autiolta löytyneissä papereissa on myös Samuel Ahosen kirjoittamaa tekstiä kuolemasta:
- O kuolema kuinka katkera sinä olet koska ihminen sinua ajattelee, jolla hyvät päivät ovat ja paljon .. ja elää ilman suruja ja jolla kaikki asiat hyvin käyvät ja vielä hyvin syödä voi ....

Kuolema tuli tutuksi myös Samuelin ja Liisan perheessä, sillä heidän kolmas lapsensa Vilhelm kuoli vajaan vuoden ikäisenä ja kaksi nuorinta poikaansa Samuel ja Salomon kuolivat Kärsämäellä todennäköisesti keuhkotautiin vajaan 20 vuoden ikäisinä.


Samuel Ahonen lainaa kirjoituksessaan myös Salomonin sananlaskujen 30 luvun 18.ja 19. värssyä, jotka hän on kirjoittanut seuraavasti:

Kolme ovat minulle ihmelliset ja neliättä en minä ymmärrä. Kotkan tiet taivaan alla, kärmeen jälliet kalliolla, Hahden jäliet meren keskellä ja miehen jäliet piian tykö.

Jatkosodan aikana Kuoppalassa ja Kankaalla

Muistelukseni Helmi-Mariasta päättyi siihen, että Kuoppalassa valmisteltiin Heimo Jaakon hautajaisia. Ododettiin Eino Samuelia veljensä hautajaisiin, mutta siihen saapui tieto hännen haavoittumisestaan 23.9. -41 Marossa Petroskoita lähestyttäessä. Kranaatin sirpale oli osunut hänen päähänsä ja rikkonut aivoja suojaavan luun. Vain aivokalvo jäi suojelemaan aivoja. Sotasairaalassa Eino toipui varsin nopeasti, mutta ennuste oli varsin huono. Sirpale voisi liikahtaa ja rikkoa aivokalvon. Toisaalta sirpaleen poisto oli hyvin vaikea ja epäonnistumisen vaara suuri. Potilas itse joutui ratkaisemaan, ryhdytäänkö vaikeaan leikkaukseen. Eino teki myönteisen ratkaisun. Sirpale poistettiin onnistuneesti ja nopea parantuminen pääsi alkamaan. Muutaman kuukauden sairaala-ajan jälkeen Eino pääsi vuoden kestävälle toipumislomalle kotiin. Helmi Marian ja koko perheen elämä liittyi varsin kiinteästi Kuoppalan elämään. Lauantaisin oltiin Kuoppalassa saunomassa ja me lapset olimme päivittäin Kuoppalassa mukana kaikenlaisessa toiminnassa. Siinä vaiheessa Arvi, Anni ja minä olimme tietenkin päivät koulussa. Minä yövyinkin hyvin paljon Kuoppalassa. Yhden talven myös Erolan Paavo oli koulussa Sydänmaassa ja yöpyi viikot Kuoppalassa. Jo kouluikäisinä osallistuimme voimiemme mukaan kaikenlaiseen työhön ja nopeasti haavoittumisestaan toipuva Eino Samuel oli kaikessa mukana.
En muista kuinka kauan Anni, Heimo-enon leski viipyi Kuoppalassa miehensä kaatumisen jälkeen. On vain hajanaisia muistikuvia siitä, kuinka Anni osallistui karjan hoitoon, oltiin heinäpellolla ja tietenkin myös kaikkeen sisällä tapahtuvaan työskentelyyn. On sitten sellainenkin muistikuva, että Annin yksityisomaisuus oli hänen lähtönsä yhteydessä varastoitu Kankaalle peräkamariin, joka oli ollut meidän käytössämme aikaisemmin. Muistan, kun Anni yhdessä äitinsä kanssa tuli myöhemmin käymään Kuoppalassa. Olin hänellä jonkinlaisena apuna ja kaverina, kun hän kävi omaisuuttaan läpi ja pakkasi sen, mitä vei sitten kotiinsa Raaheen.
Mummun, siis Helena Sofian hautajaisiin Anni tuli vielä maaliskuussa -44. Sen muistan varsin hyvin, että tapasimme mummun haudalla ja kun Myllylän Papan kyydissä ei ollut muita kuin minä, niin siinä oli tilaa myös Annille ja näin meillä oli vielä yhteinen matka takaisin kirkolta Kuoppalaan.
Palaan tässä aikaan, jolloin elettiin vielä jatkosodan ensimmäistä ja toista vuotta. Mummu oli aktiivisesti mukana kaikessa ja niin tietenkin myös vaari. Einolla oli tuo vuoden toipumisloma ja se oli talon töiden ja asioiden hoidon kannalta suuri helpotus. Totta kai seurattiin sodan kulkua. Kun Kuoppalassa ja Viitalassa ei silloin ollut radiota, tiedot saatiin lehdistä ja naapureilta, joilla oli radiot.
Kun kylän posti tuotiin Kuoppalaan tavattiin kyläläisiä ja yhteys heihin säilyi tiiviinä. Kaikesta, mitä oli ennen saatu kaupasta, oli nyt puute. Mm lamppuöljy, joka oli ollut ainoa valon lähde, oli nyt loppu. Sitä koetettiin korvata karbidilla. Karbidi antoi kirkkaan valon mutta valon saanti siitä oli jokailtaista seikkailua. Eino-enolla ja eräillä muillakin kylän miehillä oli innostusta sähkövaloihin ja niin me pojat hänen avustuksellaan ja ammattitaidollaan rakennettiin siipiratas Vesimyllyn koskeen. Akselin päähän vanha polkupyörä ja pyörän dynamo siihen jauhamaan sähköä. Aitalangasta johto sisälle. Etäisyys oli liian suuri ja vähä virta hukkui välille. Toimivin keino oli päre pihdissä tai talin poltto nauriskupissa. Tosin koetettiin sitäkin, että se pyörä ja dynamo tuotiin koskelta sisälle ja me pojat sitten vuorotellen veivasimme polkimista pyörää. Valo oli kovin vähäinen, eikä vaarin kärsivällisyys kestänyt sitä touhua pitkään. Jo silloin syystalven aikana piti kotirintamalle jääneiden aikuisten naisten hakata halkoja tietty velvoite. Silloin tuli tutuksi sana, ”motti”. Puhuttiin motti-talkoista. En muista montako mottia se naisten velvoite oli. Myöhemmin, vielä sodan jälkeenkin käytettiin motti-sanaa. Oli motti-mestareitakin, miehiä, jotka olivat voittaneet halonhakkuukilpailuja. Ennätykset olivat huikeita. Jopa 14 kuutiometriä halkoja päivässä. Kuinka lienee ollut mahdollista sellaista tulosta saavuttaa, kun ei vielä nykyaikaisista työvälineistä ollut mitään tietoa. Meille koululaisillekin oli omat talkoot. Käytiin koko koulun joukolla hakkaamassa rankoja kylän ainoalle sotaorpoperheelle, siis meille.