Helmi Maria 2. osa

Helmi Maria 2. osa
2.
Akselin yhteiskunnallisista harrastuksista ei ole paljon tietoa. Merijärven Ylipään Nuorisoseuran historiasta ilmenee, että Akseli oli ollut jossakin vaiheessa seuran esimies. Yhteiskunnalliset luottamustoimet olivat olleet suvun piirissä suorastaan tapa. Merijärven kunnan historiasta ilmenee, että Akselin isoisän isä oli Merijärven ensimmäisen kuntakokouksen esimies, eli edessä seisoja. Akselin isoisä puolestaan oli myöhemmin kunnankirjuri. Akselin isä sivutoiminen maallikkosaarnaaja.
Tämän kirjoittajan omat muistikuvat alkavat hahmottua selvemmin vuodesta 1935 ja -36. Väliaikaiseksi tarkoitettu kotimme oli kovin pieni. Ahdas yhä kasvavalle perheelle. Suunniteltiin uutta kotia johon kaikki toiminta tähtäsi. Muistissa on kesäinen sunnuntai, kun olimme koko perheellä tulevan uuden kodin paikalla eväiden kanssa retkellä. Ei se kovin kaukana ollut entisestä kodista ollut, Suorinta tietä puolen kilometrin päässä. Tieto pyrkimyksestä uuteen kotiin oli varmaan koko perheen yhteinen unelma. Unelman toteutuminen vaati paljon työtä. Oli raivattava lisää peltoa ja lisättävä karjaa. Ei ollut nykyaikaisia koneita ja menetelmiä. Vain kuokka ja hevosvetoiset äkeet. Muistissani on monia kertoja, kun alle kouluikäisenä vein isälle evästä kuokkamaalle. Muistan myös kun eräänä syksynä pidettiin ”kuokkakökkä”, eli talkoot. Kylän miehet tulivat kuokat olallaan ja yhdessä suurella joukolla lähdettiin kuokkimaan. Naapurin Naimi-täti tuli keittämään. Kahvia.
Muistan myös kuinka opastin maatalousneuvojaa isän kuokokselle. Parikymmentä vuotta myöhemmin jouduin työtoveriksi tuolle samalle maatalousneuvojalle.
Tämä kertomus piti olla kertomus Helmi Mariasta. Ehkä lukija jo ajattelee aiheen unohtuneen kirjoittajalta. Helmi Maria oli kuitenkin koko ajan keskushenkilö tässä tarinassa. Perhe kasvoi ja vahvistui. Äidin päivät olivat työn täyteisiä. Naapureiden kanssa elettiin vilkkaassa kanssakäymisessä ja erilaisiin kyläyhteisön tapahtumiin osallistuttiin. Naapuriseurakunnan kirkkoherra vieraili usein papalla, siis isoisällä. Merijärvellä oli noina vuosina hyvin vilkasta uusheräyksen seuratoimintaa. Siihen Helmi Mariakin osallistui. Hänhän oli jo nuorena saanut omakohtaisen uskon. Seurojen järjestelystä tulikin Helmi Maria elämään tärkeä osa-alue. Isä ei ollut ennen harrastanut puusepän hommia. Äidille ne olivat Kuoppalasta tuttuja. Hän innosti ja opasti isää puhdetöihin. Monet tarve-esineet, mm puuastiat ehtivätkin valmistua kotona.
Nuo Merijärven vuodet olivat taloudellisesti köyhää aikaa, työn täyteistä ja raskasta. Viljelysten laajentaminen ja välillä ansiotyötkin täyttivät isän työpäivät. Perhe ja karja jäivät äidin vastuulle. Yhteyttä Kuoppalaan pidettiin niin tiiviisti kuin se näissä oloissa ja siihen aikaan oli mahdollista.. Kirjeet kulkivat säännöllisesti. Äidin sisarukset vierailivat ja varsinkin Aune- täti ehti olla useita kertoja äidin apuna. Silloinkin, kun perheemme kuudes lapsi, Aili syntyi, tuli Aune-täti avuksi. Isä lähti puolestaan Kärsämäelle tukinajoon ja otti minut mukaan. Talvikelien loputtua isä palasi kotiin, mutta minä jäin mummulaan ja vasta elokuulla mummu toi minut takaisin. Äiti oli kesällä -34 käynyt Kuoppalassa ja minä alle kaksivuotiaana mukana.
Tämä asia palautettiin minun muistiini Ketolassa, kun joskus sota-aikana olimme Jaakko serkun kanssa polkupyörillä kirkossa käymässä ja yövyimme matkalla Ketolassa. Siellä minun otsaani tutkittiin, että onko sinulle kasvanut hirven sarvet, kun olin silloin voidellut pääni hirvensarviöljyllä, jota kattoa korjaamassa rakennusmiehet olivat käyttäneet sääskivoiteena ja jättäneet pullon minun ulottuville.
Kun mummu lähti viemään minua elokuussa -38 Kuoppalasta Pahkasalonperälle, lähdettiin Sydänmaasta aamulla neljän maissa hevosella. Kärsämäeltä päästiin linja-autolla Oulaisiin. Siellä pitkä odotus. Sitten linja-autolla 11 km Ojalainperälle ja siitä 5 km jalan Päätaloon. Matkaa yhteensä 116 km, johon aikaa meni 13 tuntia. Näistä matka- ja yhteydenpito kuvauksista vielä kaksi omakohtaista tapausta. Tuo matka isän kanssa hevosella kesti tasan kaksi päivää ja matka Heimo-enon pyörän tangolla sunnuntai iltapäivästä maanantai aamuun. Tähän matkaan sisältyi viivähtäminen Heikki-enon luona Oulaisten parantolassa.



3.

Talvisodan alkaessa muuttui kaikki. Itsenäisyyspäivän aamuna 1939 oli isän lähdettävä varhain. Nuoremmat miehet olivat menneet jo viikkoa aikaisemmin. Muistikuvani mukaan perhe nukkui. Vain isä ja äiti olivat ylhäällä lähtöä valmistelemassa ja siihen minäkin heräsin. Voi vain kuvitella, mitä kummankin vanhempamme mielessä liikkui. Ja niin isä lähti joulukuiseen aamupimeään.
Oli ostettu kosmoskynä, joka lähtöhetkessä katkaistiin puoliksi kummallekin ja sillä kirjeet kirjoitettiin. Niin meni joulu. Meni tammikuukin. Kirjeiden perusteella ei sodasta paljon tiedetty. Isän kirjeestä vain se helmikuun lopulla, että hän oli mennyt junalla Oulaisten kautta etelään. Niin läheltä kotia. Eikö voinut poiketa kotona. Maaliskuun puolivälissä naapurin miehet palasivat kotiin. Odotimme myös isää. Yhtenä aamuna varhain pappa tuli murtuneen näköisenä tuomaan suruviestiä isämme kaatumisesta.
Äiti odotti viimeisillään nuorinta veljeämme Penttiä. Äidin lisäksi Arvi ja Anni tajusivat tilanteen vakavuuden. Me nuoremmat emme sillä tavoin. Mieleeni jäi, että Arvi kulki monta päivää lakin lippa silmillä.
Vasta vuosien jälkeen on tilanteen mahdottomuus selvinnyt. Toimeentulosta ei ollut mitään tietoa kun ei ollut maatilan hoitoon pystyvää työntekijää. Silloin ei ollut mitään tietoa siitäkään, tuleeko yhteiskunta mitenkään tukemaan kaatuneiden omaisia. Jotenkin selvittiin sukulaisten ja ystävien turvin kesään. Tila luovutettiin välirauhan aikana varusmiespalvelustaan suorittavalle isän veljelle Leeville. Syyskuun alussa pakattiin kaikki mukaan otettava omaisuus ja perhe kuorma-autoon, joka kuljetti perheen Sydänmaankylään. Pahkasalon miehet saattoivat autoa viisi ensimmäistä kilometriä Ojalanperälle saakka ja auttoivat, jos auto yritti upota tiehen. Illan suussa kuorma saapui onnellisesti perille Kuoppalaan, jossa juuri oli menossa viljan puinti ja paljon kyläläisiäkin oli perhettämme vastaanottamassa.
Elämä Kuoppalassa oli silloin vielä varsin vakaissa uomissa. Sota oli päättynyt. Miehet olivat kotona, paitsi Eino varusmiespalveluksessa. Mummu, Helena Sofia ja vaari, Jaakko vielä vahvasti vaikuttamassa jokapäiväiseen elämään. Silloin perheeseen kuului myös Heimon nuori vaimo, Anni ja muutaman kuukauden ikäinen Eila tyttö. Heikki-eno oli silloin vielä Oulaisten parantolassa. Nopeasti raivattiin perheellemme tilat Kankaalle, mikä oli juuri sodan kynnyksellä siirtynyt vaarin omistukseen. Tilapäiseksi asunnoksemme saimme sieltä kaksi kamaria. Varsin tilavasta saunasta sisustettiin navetta karjallemme. Kankaan suuri navetta oli kaikenlaista tavaraa ja romua täynnä ja liian suurikin meidän karjallemme.
Nopeasti kotiinnuimme Kankaalle. Tapahtumat suorastaan vyöryivät koko välirauhan ajan. Heimon ja Annin Eila-tytär sairastui aivokalvon tulehdukseen ja kuoli syksyllä. Heikki-eno kotiutettiin parantolasta kotiin mutta oli jo vuodepotilas koko loppuajan. Hän kuoli kuusitoistavuotiaana tammikuun 5. päivä. Uuden kodin valmistelu meille oli jo käynnissä. Vaarin toimesta ensimmäiset hankinnat suoritettiin jo kevättalvella -41 ostamalla Saviselistä pienen talon hirret sekä Lehtikantaan takaa kaksi metsäkämppää. Kyläläiset ja sukulaiset Selistäkin ajoivat talkoilla rakennustarvikkeet uuden kotimme paikalle ”Meijerikaivolle”.
Kevätkesällä saimme Kankaalle lisäväkeä, yhdeksänhenkisen salmilaisen Kotan perheen. Suuri tapahtuma oli mielestämme alkukesästä Ruotsi-Suomi Maaottelumarssi, jonka suorittivat lähes kaikki aikuisikäiset ja me lapset seurasimme jännittyneinä sekä lähtöä, että maaliin tuloa.
Sitten alkoi jatkosota. Kesäisenä sunnuntaina kaikki asevelvolliset kylämme miehet lähtivät ja Kuoppalan pihalla heitä hyvästeltiin. Vastuu töistä ja kaikesta siirtyi naisille ja vanhuksille. Myös me lapset jouduimme monella tavalla osallistumaan. Lasten työhön ohjaamista varten alkoi valtakunnallinen ”Nuorten talkoot” toiminta. Helmi-Maria, tämän kertomuksen päähenkilö kaikkien töiden, huolien ja lapsiparven keskellä kantoi nyt polttavaa huolta yhdessä sisartensa kanssa veljistään Heimosta, Einosta ja Yrjöstä. Syyskuun 8. päivän aamuna äiti näki maassa olkisilpuista muodostuneen säännöllisen ristin. Siitä alkoi polttava pelko ja pianhan Heimon kaatumisesta tulikin tieto. Vielä, kun odotimme Eino-enoa Heimon hautajaisiin tuli tieto hänen haavoittumisesta. (jatkuu)

Helmi Maria

Helena Sofian blogia voinemme jatkaa aloittamalla kirjoittamisen seuraavasta sukupolvesta. Itse olen jo tässä miettinyt tekstiä heidän vanhimmasta lapsestaan Helmi Mariasta. Helena Sofia ja Jaakko oli vihitty avioliittoon 28.8.1904.

Helmi Maria syntyi kesäkuun 5. päivänä 1905 Saviselin Autiossa, jonka hänen isänsä Jaakko omisti yhdessä veljensä Heikin kanssa. Vuonna 1906 Jaakko myi osuutensa 1/6 manttaalia Aution tilasta veljelleen Heikille 4500 markan kauppahinnalla ja siirtyivät Sydänmaan Kyllöseen. Perhe asui Kyllösessä, jossa siihen aikaan asui useita perheitä ja oli useampia asuinrakennuksiakin.
Jaakko ja Helena Sofia kuitenkin ryhtyivät pian rakentamaan Kuoppalaa ja siirtyivätkin sinne niin pian kuin se oli mahdollista. Voimme kuvitella kuinka kovaa elämä oli nuorelle perheelle. Rakennettiin talo. Raivattiin entisten lisäksi uutta peltoa. Kun silloin ei vielä ollut lannoitteita käytössä eikä karjanlantaa riittänyt kovin laajalla, oli sadot pieniä. Karjan rehu tuli suurelta osalta luonnonniityiltä, jotka ilmeisesti kasvoivat silloin paremmin, kuin 40 vuotta myöhemmin, ajalla, josta meillä on jo muistikuva. Perhe kasvoi, mutta tuli sairautta ja jo lapsena kuoli 3 tytärtä. Vanhin tytär Helmi Maria joutui äidin avuksi hyvin nuorena. Kun Isä Jaakko oli itsekin Kärsämäen koulun ensimmäisiä oppilaita, piti hän tärkeänä, että lapsetkin oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Sitä varten Helmi Mariakin pääsi Saviselkiin kouluun lukuvuodeksi 1.10.1915 – 30.5.1916. ja suoritti kaksi luokkaa.. Se oli Jaakon mielestä riittävä ja sillä taidolla Helmi Maria luki ja kirjoitti varsin paljon elämänsä aikana.
Helmi Maria, meidän äitimme, ei kovin paljon kertonut nuoruusvuosistaan Kuoppalassa ja Sydänmaassa. Ei myöskään kouluvuodestaan. Sydänmaan kyläkirjassa on kuitenkin valokuva Saviselin koulun tyttäristä tuolta vuodelta ja siitä on tunnistettavissa ainakin Konolan Kirsti ja Kuoppalan Helmi. Tietenkin oli syynä sekin, että me lapset emme ymmärtäneet kysellä, emmekä ehtineet kuunnellakaan äitimme lapsuus muistoja.. Se kyllä tuli tiedoksi, että kylän yhteistä harrastustoimintaa oli paljon. Opintokerhoa, nuorten tilaisuuksia ja kaikenlaista kanssakäymistä. Erilaiset talkoot olivat hyvin tavallisia ja sehän oli hyvä kanssakäymisen muoto. Vierailut naapureissa ilman erillistä kutsuakin. Tunnettiin ja tiedettiin kyläläiset ja heidän asiansa.
Sydänmaankylän lähimetsissä jo varhaisessa vaiheessa oli suuria tukkisavotoita ja talvisin oli kylällä kaukaakin tulleita hakkuu- ja ajomiehiä. Näistäpä se tuli Helmi Mariankin kohtalo. Muutahan meille ei kerrottu tutustumisesta merijärviseen Akseli Viitalaan, kuin se, että hän oli muutamana talvena tukinajossa ja Kuoppalassa kortteeria. Ei ole jäänyt tietoa kirjeenvaihdosta, eikä mahdollisista vierailuista. Tiedetään vain, että yhtenä kesäisenä lauantaina, kun Kyllösen Impillä oli häät Selissä, ilmestyikin Akseli Kuoppalaan. Helmin menot niihin juhliin estyivät ja Hilma-sisar joutui häntä tuuraamaan tarjoilijana naapurin tyttären häissä. Suunnitelmat alkoivat nopeasti kehittyä. Marraskuun 17. pnä 1928 pastori K.J. Heikinheimo vihki Helmi Marian ja Akselin Viitalan avioliittoon Kärsämäen pappilassa. Muutto Merijärvelle lienee tapahtunut välittömästi vihkimisen jälkeen. Merijärvellä oli silloin kirkkoherrana virsirunoilijanakin hyvin tunnetuksi tullut pappi, Väinö Havas, joka pahoitteli äidille sitä, ettei hän saanut heitä vihkiä.
Merijärven Pahkasalonperä oli samantapainen pieni ja vireä kylä, kuten Sydänmaakin, mutta kyllähän elämänmeno paljon poikkesikin totutusta. Ensimmäiset vuodet nuoripari asui Akselin isän, kahden siskon ja kahden veljen kanssa samassa talossa, Päätalossa, jota nimeä myös Akselin Isä, Matti käytti sukunimenään. Lapset, Akseli, Matti nuorempi Leevi, Viljo ja tytöt Martta ja Hanna olivat jo ottaneet sukunsa vanhan nimen Viitalan. Jo seuraavan elokuun 22. päivä syntyi perheen esikoinen Arvi, joka nyt juhli täysiä kymmeniä. Siitä perhe alkoi lisääntyä ja varttua. Tuli tarpeelliseksi päästä omaan elämään. Samasta pihapiiristä vapautuikin pieni talo, joka katsottiin sopivaksi väliaikaiseksi perheen kodiksi. Päätalon tilasta lohkaistiin osa perheen omiksi maiksi ja vanhaan isoon navettaan saatiin tilaa myös nuorenperheen karjalle. Myös talliin mahtui oma hevonen. Akseli oli innokas riistan pyytäjä. Aina silloin tällöin, varsinkin syksyisin perheen ruokavalio sai täydennystä metsän riistasta ja kesällä kalaa. (Jatkuu)