Kuoppalaan ja vielä Helenasofian elämäänkin liittyvä muisto on lukukinkereistä, jotka olivat yksi talvikauden merkittävimmistä tapahtumista silloisen kylämme elämässä. Varmaankin ensimmäinen lukukinkerikokemukseni on se, kun kinkerit olivat Kuoppalassa sota-aikana. Täytyy tunnustaa heti, että muistoni siitä ovat kovin vähäiset ja vielä hataratkin. Käytäntöhän oli, että kinkerin pitäjät, pappi, lukkari ja suntio tai joskus pappilan renki tulivat jo edellisenä iltana tai iltapäivällä pappilan hevosella. Ajomiehenä toimiva suntio tai pappilan renki. Kinkeritaloon tultuaan hän kantoi sen valtavan suuren nahkalaukun reestä sisälle. Laukku sisälsi kirkonkirjat. Muistikuvani mukaan kirjoja oli neljä ja ne olivat kaikki lähes kymmenen sentin vahvuisia, muilta mitoiltaan noin 60 x 30 cm. Jo tuloiltana oli kinkeritalossa seurat, joihin kylän väki kokoontui hyvin runsaslukuisesti. Varsinaiset kinkerit olivat seuraavana päivänä, alkaen ilmeisesti kymmeneltä. Kinkerien ohjelmaan kuului alkuhartaus, virsiläksyt ja koko kinkeriväelle kuuluva osanottajien toteaminen ja jonkinlainen keskustelu tai kuulustelu siitä, ketä missäkin talossa asui ja mitä heille kuului. Ilmeisesti merkintöjä kirkonkirjoihin läsnäolosta. Sitten oli raamattuläksy, joka oli erityisesti tarkoitettu rippikouluikää lähestyville nuorille. Raamattuläksynä oli noina vuosina Apostolien teot.
Pyhäkoululaisilla aina rippikouluikään saakka oli läksyt, joita lukkari, suntio ja pyhäkoulun opettaja kuulustelivat jossakin vähän sivummalla. Kuoppalan kinkereistä on jäänyt mieleen sellainen hassu muisto, että jossakin joko ennen kinkereitä tai niiden jälkeen, kun ei ollut muita kun nämä kinkerien toimittajat ja talonväki ja juteltiin kuulumisia ja varsinkin sotaan liittyviä asioita, niin kirkkoherra tuskaili omaa ja vaimonsa kohtaloa, että kun on kaksi poikaa rintamalla, niin kyllä siitä on paljon työtä, kun toimittaa heille ruokapaketteja.. Vielä selvemmin jäi mieleen se kun vieraiden lähdettyä mummu sanoi, että ei kanttori puhunut mitään vaikka hänelläkin oli pojat rintamalla. Taisi mummu ajatella myös omia poikiaankin, joista yksi oli jo kaatunut ja vielä kaksi oli mukana rintamalla. ( Tässä ilmeisesti minulla jonkinlaista väärinkäsitystä. Veteraani matrikkelista tarkistin, että Matias Torvela ei ollut sodassa ja valtiokalenterista löysin hänen syntymäaikansa 1928. Kanttorilta oli kaksi poikaa sodassa.)
Seuraavat kinkerit olivat Juholassa ja ne muistan jo paljon paremmin. Juholan kinkereillä oli vielä kirkkoherra Torvela mukana ja sitten oli ns. kesäkinkerit, eli ihan tavallinen seuratilaisuus, joka oli ilmeisesti Torvelan viimeinen käyntinsä kylällämme. Näille kesäkinkereille kirkkoherra seurueineen tuli linja-autolla. Seurueesta jäi mieleeni ainoastaan kirkkoherran tytär, Esteri. Nämä kesäkinkerit olivat Välilässä. Oli lämmin keskikesän sunnuntai. Ilmeisesti kaikki eivät mahtuneet sisälle. Kirkkoherran puheesta muistan hänen kertoneen, kuinka hän opiskeluaikanaan tapasi suuren kirjailijan Juhani Ahon ja kuinka Aho oli vaatimattoman oloinen mies. Housuissa oli paikat, eikä hän mitenkään korostanut itseään.
Seuraavat talvikinkerit olivatkin sitten Niemellä. Poikkeuksellisen tilanteen vuoksi kinkerit olivat siirtyneet aivan kevään korvaan ja muistan, kuinka iltaseuroissa jännityksellä odotettiin uutta pappia. Eino Eskola oli saanut virkavapautta sotilaspapin tehtävistä ja määrätty vt kirkkoherraksi Kärsämäelle. Kanttorina jatkoi edelleen ja vielä monia vuosia Tuominiemi. Suntiona oli Aadam Saari, alkujaan oman kylän poika ja Amerikan käynyt. Näistä kinkereistä on jo paljon enemmänkin muistoja, mutta kerron vain, että pappiin oltiin ihastuneita ja minulla oli ensikerran koko katekismus ulkoläksynä. Seuraavat kinkerit olivat Törmälässä. Siellä oli raamattuläksynä Apostolientekojen 10 luku, minkä oli opetellut ihan hyvin ja olin ehkä liiankin innokas vastaamaan. Sitten oli vuorossa Haapasaaren kinkerit ja seuraavana Potaskala, jossa me Jaakon kanssa olimme pyrkimässä rippikouluun ja läpäisimme kuulustelun. Eino Eskolalla oli tapana kiitelläkin hyvästä osaamisesta ja muistan, että Jaakon kanssa pääsimme hänen kehuista osallisiksi. Rippikoulussa opettajamme ja rippipappimme oli Aaro Heikki Ahti. Viisikymmentä vuotta myöhemmin tiedustelin veljeltäni Arvilta, tokko Kärsämäellä on tapana kutsua rippikoululaisia viidenkymmenen vuoden jälkeen yhteiseen tapaamiseen. Arvi sanoi, että sehän taitaa olla ensi sunnuntaina. Varmistettiin asia ja niinhän se oli. Minähän lähdin tapaamiseen. Olimme kirkossa jumalanpalveluksessa ja siellä meitä kutsuttiin jumalanpalveluksen jälkeen Seurakuntatalolle omaan kokoontumiseemme. Ihmettelin kyllä, että meitä oli vain kymmenen, jotka olimme tiedon saaneet ja kutsua noudattaneet. Olihan se varsin vähän kun ikäluokkamme rippikoululaisia oli 38 poikaa ja 34 tyttöä. Muutamissa seurakunnissahan näistä rippikoululaisten tapaamisista on tullut niin suosittuja, että tullaan vaikka maan ääristä mukaan. Kinkereihin ja rippikouluun liittyi noina Sydänmaankylän vuosinani erittäin ehyt ja tiivis pyhäkoulutoiminta. Impi-tädin jäämistöstä sain vanhoja pyhäkoululistoja, joihin oli merkitty lasten nimet ja joka sunnuntaille merkintä, oliko ollut mukana pyhäkoulussa. Listoista löytyi useita tyttöjä, myöskin muutama poika, jotka olivat olleet kaikkina niinä sunnuntaina mukana, jolloin pyhäkoulua oli pidetty. Muistan, että Impi-täti oli kaikkein ahkerin, ehkä taitavinkin opettaja. Myös Aune-täti toimi opettajana silloin kun oli kotona Kuoppalassa. Olinhan minäkin rippikoulun jälkeen Impi-tädin apuna ja tuuraajanakin jonkin aikaa.. Pyhäkoulu, lukukinkerit ja rippikoulu olivat nuoruudessamme tärkeät elämään kasvattajat.
